99% omistamistasi tavaroista on turhia

99% omistamistasi tavaroista on turhia. Tämä ei ole mielipide. Tämä on fakta. Asiasta on jopa kirjoitettu Suomessa väitöskirja. Ja jos sanon, että 99% omistamistasi tavaroista on turhia, voin myöntää myös tämän – myös minun tavaroistani 99% on turhia. Tiedän tämän, koska vuoden alussa laskin, kuinka monta esinettä oikeasti omistan ja samalla huomasin, kuinka paljon täysin järjetöntä ja käyttämätöntä tavaraa minulla on.

99% tavaroistamme ei ole aina ollut turhia

Normipäivä autotallissa

Aiheesta kirjoitetun väitöskirjan mukaan suomalaisessa kodissa on tällä hetkellä 50 000-100 000 esinettä. Itsellänihän luku oli n. 55 000 eli olen keskimääräinen suomalainen sen suhteen. Tavaramäärä kuulostaa ja on järjetön. Etenkin kun miettii, että kun pari viikkoa sitten laskin kuinka montaa esinettä oikeasti käytän, oli luku 216.

Suomessa (ja monessa muussa maassa) kehitys onkin ollut äärimmäisen nopeaa tavaramäärän kehittymisen kanssa, koska toisen maailmansodan loppuessa Suomi oli aito takapajula, jossa ei tehty juuri muuta kuin maanviljelyä.

Jos 50 000 esinettä kuulostaa paljolta, mieti tätä – keski­määräisessä amerikkalais­kodissa on arvioitu olevan 300 000 tavaraa. Kulutuksen ja kapitalismin mekka Yhdysvallat on siis aivan omissa luvuissaan. Yllättävää? Ei. Tavaran määrä järkyttävää? Kyllä.

Suomalaiset ovat aina olleet ylpeitä siitä, että olimme ainoa maa toisen maailmansodan jälkeen, joka maksoi sotakorvaukset aikataulussa. Toisen maailmansodan jälkeen Suomi alkoikin jälleenrakentamaan ja kasvamaan hurjaa vauhtia. Koska Suomi kasvoi kovaa tahtia, alussa oli puutetta paljosta.

Otetaan erittäin henkilökohtainen esimerkki. Isäni on syntynyt 1949 ja hän kasvoi vanhimpana lapsena kodissa, joka oli ultraköyhä ja ruokaa ja rahaa ei ollut tarpeeksi, elleivät lapsetkin käyneet töissä teini-iästä lähtien. Isälläni ei ollut aikaa käydä kouluja, koska hänen piti tuoda osa leivästä perheen pöytään nuoresta iästä asti.

Kun muut perheen lapset lähtivät pesästä, hänestä tulikin perusduunari, joka teki käytännössä samaa työtä koko elämänsä. Äitini tarina oli suhteellisen samanlainen. Kasvoinkin siis perheessä, jossa oli kaksi duunarivanhempaa, jotka olivat molemmat kasvaneet köyhissä oloissa.

Duunariperheen lapsena 50 vuotta isäni syntymän jälkeen totuin siihen, että meillä ei ollut mitään ylimääräistä, mutta kaikkea tarpeeksi. Kasvoin samassa asunnossa syntymästä 18-vuotiaaksi asti. Jaoin toisen sisarukseni kanssa huoneen koko tämän ajan ja saimme asioita, jos molemmat ne halusimme. Kaikki oli yhteistä ja tavaraa, joita saimme tuli harkittua erittäin paljon ja kaikkea tuli myös kulutettua erittäin paljon.

Hypätään vain 10 vuotta eteenpäin siitä kun täytin 18-vuotta ja muutin pois kodista, jossa olin kasvanut. Olen tämän kirjoituksen kirjoitushetkellä 28-vuotias, korkeakoulutettu, nettovarallisuuteni on yli 100 000 euroa ja palkkani on nyt korkeampi kuin vanhempieni kokonaispalkka yhteensä.

Tulotason muutos on ollut erittäin nopea ja maailman muutoksen nopeus sitäkin nopeampi. Minulla olisi varaa oikeastaan ostella mitä tahansa, mistä tahansa! Voin mennä Internettiin ja tilata hienon hatun Angolasta, Japanista tai Alaskasta. En kuitenkaan näin tee. Miksi? Koska tiedän, että minun ei tarvitse.

Lapsuuteni saattaa vaikuttaa kamalalta jonkun makuun. Yhteinen huone? Yhteiset tavarat? Lapsi sai vain, mitä tarvitsee, eikä mitä haluaa? Olen monesti miettinyt lapsuuttani taaksepäin ja tullut monesti siihen tulokseen, että en vaihtaisi lapsuudestani mitään.

Tavaran ”puutteesta” huolimatta elin onnellisen lapsuuden. Suhteessa minulla oli vähemmän kuin kellään muulla kavereistani, mutta se ei haitannut. Ja jälkeenpäin olen myös huomannut, että niukkuus ruokki luovuutta ennen ja nykyäänkin. Lapsi keksii tekemistä vaikka paperinpalasesta, lapsi ei tarvitse aikuisten keksimää materiaa ollakseen onnellinen.

Lapsena en edes ymmärtänyt, että tavaroiden määrällä tai hinnalla olisi oikeasti välillä tai jotain ”statusta”. Ja rehellisesti sanoen en ymmärrä sitä vieläkään, miksi joku kokee ylemmyydentunnetta tavarasta, joita hänellä on. Nykymaailmassa tämä käyttäytymismalli on leviämässä yhä nuoremmille ja nuoremmille lapsille!

Tämän suhteen ennen kaikki oli paremmin. Uskon kuitenkin, että nykyihmisellä tasapaino löytyy tuosta vanhan ja uuden välimaastosta. Elintasomme nousee, joten voimme itse vaikuttaa päätöksillämme siihen, ostammeko tavaroista ne, mitä haluamme, vai ne, mitä tarvitsemme.

Kehitys on kuitenkin tuonut mukanaan myös paljon materiaa, joka aidosti parantaa elämänlaatuamme. Kun ihminen ostaa vain sen mitä tarvitsee, saa hän nykymaailmassa rahaa säästöön. Kun ihminen ostaa sen, mitä haluaa, elää hän kädestä suuhun ja sitä kautta vararikkoon.

Enemmän tavaraa ei ole enemmän hyvinvointia – lähinnä päinvastoin

Kannamme tavaroita kotiimme, koska ajattelemme niiden parantavan elämän­laatuamme. Suurin osa tavaroistamme kuitenkin vain laskee elämänlaatuamme. Syy tähän on monitahoinen. Ensinnäkin, mitä enemmän uutta tavaraa hankit kotiisi, sitä enemmän myös haluat lisää uutta tavaraa. Tästä voit kiittää hedonistista oravanpyörää, jonka sisällä suuri osa länsimaissa asuvista ihmisistä juoksee.

Toiseksi, valtavan tavarakasan kanssa eläminen on järjettömän työlästä. Me kaikki, jotka olemme tavaraa hankkineet lisää ja lisää tiedämme sen tunteen kun huomaat, kuinka paljon tavaraa on taas tuolla. Ja tuolla. Ja kaapissa. Ja kellarissa. Tuntuu kuin hukkuisi kaiken tavaran alle, jolloin siitä eroon hankkiutuminen on työlästä ja henkisesti raskasta.

Jotkut esineet toki jopa pitävät huolta ihmisestä, mutta kun kotiin kertyy liikaa tavaraa, voi näistä ennen hyödyllisistä esineistä tulla vaivalloisia. Mitä enemmän tavaraa ihmisellä on, sitä enemmän tavaroiden ylläpito ja niistä huolehtiminen vie aikaa. Suhde tavaroihin onkin monella tapaa kuin suhde lapsiin. Mitä enemmän niitä on, sitä enemmän ne vievät aikaa. Roskat, pyykit, lehdet, rikkinäiset tavarat jne. Tavarakasan hoitaminen käy kokopäivätyöstä!

Tavara aiheuttaa ahdistusta – eroonpääseminen hyvää oloa

Etenkin oman ikäluokkani vanhemilla ja isovanhemmilla on keskustelujen mukaan aika samanlainen suhtautuminen tavaraan. Siitä ei osata päästää irti. On nähty, kuultu tai kasvettu pula-ajassa.  Tämän takia monelle tavaraan on kasvanut hieman epätervekin suhde, jonka myötä mistään ei osata päästää irti. Sen lisäksi, että tavaroiden karsiminen on vaivalloista työtä, on se myös henkisesti erittäin raskasta.

Ymmärrän, että joillain esineillä on tunnearvoa. Ja tämä on mielestäni varsin hieno asia. Jotkut esineet voivat olla ns. muistoesineitä elämän tärkeistä hetkistä. Ongelmaksi tämä muuttuu kuitenkin siinä, kun jokainen lapsen tekninen/tekstiilityö muuttuu muistoesineeksi, josta ei osata luopua. Tämä on yleisempää kuin voisi kuvitella – etenkin vanhempien ja lasten esineistä puhuttaessa.

Itse kannoin juuri vuoden vaihteen jälkeen yli 15 vuotta vanhoja ala -ja yläasteella tehtyjä teknisiä töitä (jotka siis luulin olevan jo kaatopaikalla), koska äitini ne minulle lahjoitti. En osannut kaivata niitä ja en ollut kaivannut niitä. Kun sain ne käteeni, muistuttivat ne lähinnä siitä, kuinka minua ei ole suunniteltu käsitöihin. Uskon, että äitini olisi halunnut heittää tavarat roskiin jo aiemmin, mutta ei vain pystynyt. Ja toisaalta tiesi, että kun antoi ne minulle, lentäisivät ne heti roskiin.

Tavaroista eroonpääseminen onkin joskus vaivalloista ja joskus henkisesti raskasta. Kuitenkin kun siitä on vihdoin päässyt eroon, saa siitä aivan samanlaisen euforian, kuin tavaran ostamisesta. Siistimpi koti. Pienempi stressi.

Meitä ei ole suunniteltu elämään tämän kaiken tavarapaljouden kanssa ja uskonkin, että tämä osaltaan selittää Konmarin suosiota. Ihmiset tietävät jossain syvällä sisimmässään, että he haluavat ostaa vähemmän tavaraa ja päästä eroon jo omistamista tavaroistaan – heiltä vain puuttuu työkalut tämän tekemiseen.

Yhteenveto

Jos laskisit, kuinka monta tavaraa kotitaloudessasi olisi, mitä arvioisit, että luku olisi? Oli luku mikä oli, on se joka tapauksessa liian suuri. Olen elänyt nyt kahdeksan kuukautta minimalistina ja aluksi oli erittäin vaikea hankkiutua tavaroistani eroon.

Heinäkuussa minulla kuitenkin kävi tuuri kun sain työtarjouksen ja jouduin muuttumaan Helsinkiin. Muutto käytännössä pakotti minut hankkiutumaan kaikesta turhasta eroon, koska asioista eroon hankkiutuminen vähensi muuttolastia. Ja jokainen, joka on muuttanut joskus, tietää kuinka karmeata on muuttaa perinteistä suomalaista himohamstraajaa.

Ongelma oli itselleni pitkälti laiskuudessa. Etenkin elektroniikan ja muun ”ongelmajätteen” kierrättäminen on sen verran vaivalloista, että en saanut sitä aikaiseksi ennen kuin se piti saada aikaiseksi.

Mutta kun tavaroista vihdoin pääsee eroon, voin sanoa, että olo on aidosti kevyempi. Suuri määrä turhaa tavaraa ei kuitenkaan tee mitään muuta kuin lisää stressiä. Tiettyyn pisteeseen asti tavarat tekevät kuitenkin mielestäni kodista kodikkaan.

Äärimmäiset minimalistikodit näyttävät mielestäni aivan karmeilta sairaalahuoneilta tai sisustusblogien sivuilta, mutta toisaalta toisessa ääripäässä kodit, jotka on pakattu täyteen tavaraa vuosikymmeniä eri tavaroita, ovat yhtä kamalia. Paras ratkaisu löytyy jälleen kultaiselta keskitieltä.

P.S. Muista seurata Omavaraisuushaastetta myös sosiaalisessa mediassa saadaksesi heti tiedon uusimmista kirjoituksistani.

Omavaraisuushaaste Facebook
Omavaraisuushaaste Twitter
Omavaraisuushaaste Instagram

13 kommenttia artikkeliin ”99% omistamistasi tavaroista on turhia”

  1. Itsekin olen todennut saman, että turhasta tavarasta eroon pääseminen tuo jotenkin vapauttavat olon. Tästä syystä ostan nykyään enää hyvin nihkeästi tavaraa ja lähtökohtana ostamiselle on se, että tarvitsen sitä tai se tuo minulle muuten vain hyvän olon. Viimeisen vuoden aikana olen ostanut lähinnä vaatteita tarpeen mukaan ja yhden kirjan, johon oli kirjastossa yli 1000 varauksen jono. Energian voi käyttää muuhun kuin tavaroiden hamstraamiseen.

    Vastaa
    • Eipä ihminen kieltämättä kauheasti tarvitse muuta kuin ne asiat mitä haluaa kotiin kerralla ja sitten kulutustarvikkeet, joista selviää arjesta. Tuntuu, että suurin osa ihmisten kulutuksesta menee muutenkin lähinnä perinteiseen kaunisiin vaattesiin / asioihin, joita ei oikeasti tarvitse, mutta jotka näyttävät kivoilta. Kun näistä tulee sellainen loputon sykli, löytyy aina uutta mihin voi rahansa polttaa.

      Vastaa
  2. Hyvää pohdintaa jälleen kerran! Ja totta, omistan karkeasti arvioituna edelleen tuhatkunta tavaraa, vaikka tiedän, että noin sata henkilökohtaista ja toiset sata puolison kanssa yhteistä riittäisi. Eli hyvinkin voisi vähentää. Varsinkin kun yli puolet tavaroista on varastossa Suomessa, missä itse olen.
    Käytännössä osa Suomen visiittien ajasta meneekin siihen, että käymme läpi tavaroitamme, otamme muutaman esineen mukaan (lähinnä kirjoja) ja lahjoitamme jotakin pois. Aivan hukkaan heitettyä aikaa, minkä voisi käyttää vaikkapa ystävien tapaamiseen. Mutta pikkuhiljaa…

    Vastaa
      • Juurikin näin, pikkuhiljaa! Itsellänikin muuton myötä huomasin, että aika paljon sitä tavaraa alkaa olemaan ja yhä enenevissä määrin kamaa lensikin roskiin ja varastoon vain pölyttymään. Kirjat ovat kieltämättä sellaiset, että niistä on aika mahdoton päästä eroon nopeasti, ellei vain heitä antikvariaattiin ilmaiseksi.

        Huomasin saman ja nyt mietin, mitä kirjoille teen, varmaan 90% olen valmis heittämään pois kerran lukemisen jälkeen, mutta 10% haluan säilyttää itselläni. Harmi, että kirjoja hankkiessa ei koskaan tiedä, minkä haluaa säilyttää ja minkä ei 😀

        Vastaa
  3. Yhden prosentin keskimääräinen käyttöaste kotitalouksissa on ihan järkyttävän matala tulos. Pohdin jo edellisen aihetta käsittelevän kirjoituksesi kohdalla omaa tavaroiden käyttöastetta. Vaikka oma käytettyjen tavaroiden määrä on oman arvioni mukaan korkeampi, niin prosenttiluku tuskin on kuitenkaan merkittävästi korkeampi.
    Viittaus Hesariin artikkeliin ja väitöskirjaan antoi kirjoitukseen hyvää tukea.

    Vastaa
    • Kiva kuulla, että tekstit ovat laittaneet ajattelemaan! Ja joo, laskutavasta riippuen meillä kaikilla on varmaan aivan uskomaton läjä roinaa, mikä on ostettu joskus ja nyt lojuu ympäri asuntoa ilman sen isompaa tarkoitusta. Eikä sitä edes huomaa ennen kuin siihen kiinnittää oikeasti huomiota. Veikkaisin, että tuo 1% käyttöaste on aika lähellä lähes kaikilla aikuisilla ihmisillä, jotka eivät ole opiskelijoita (ja varmaan myös monella opiskelijalla).

      Vastaa
  4. Olen nyt jonkun aikaa lukenut sun tekstejä ja pystyy kyllä samaistumaan suurimpaan osaan niistä.
    Ainut ero on se, että olen huomattavasti enemmän menestynyt.
    -28 vuotias.
    -Nettovarallisuus 450 000, joista nyt reilu 300 000 arvopapereissa
    -Autovarallisuus 120 000 ( ei lasketa nettovarallisuuteen)
    – Nettotulot 6- numeroinen summa
    -Korkeakoulut käyty ennen 24 vuoden ikää
    -Tohtorintutkinto melkein valmis

    Ja olen eri mieltä materiasta. Rakastan kalliita kelloja ja autoja, sillä ne tekevät minut todella onnelliseksi. Varmaan koska olet niin köyhä niin et arvosta materiaa. Siitä puhetta mistä puute!

    Vastaa
    • Mahtava kuulla, että sinulla menee noin hyvin. Erittäin kunnioitettavat numerot ikäisellemme kun miettii, että ikäisemme mediaanitulo Suomessa on ennen veroja 2 615 euroa! Mietin itsekin aikanaan tohtorintutkintoa, mutta päätin, että kirjoitan mieluummin blogia kuin akateemista tekstiä (enemmän vapauksia blogissa!).

      Jokaisen meistä tekee onnelliseksi eri asiat ja varmasti on myös muita sinunlaisiasi ihmisiä, jotka kalliit tavarat tekevät onnelliseksi (ainakin hetkeksi). Uskallan silti väittää, että kaikesta huolimatta kelloja ja autojakin onnellisemmaksi sinut tekee sinulle tärkeät ihmiset ja heidän seuransa.

      Vastaa
  5. Löysin tämän blogin hiljattain, mutta olen paljon lueskellut kansainvälisiä FIRE-blogeja, koska minua kiinnostaa tämä elämäntapa. Olen itse jo saavuttanut FIRE pisteen suomalaisen hyvän koulutuksen ja kansainvälisen menestyksellisen uran ansiosta. On oma valintani että käyn vielä töissä.
    Mielestäni Omavaraisuushaaste on hienosti oivaltanut firettämisen syvimmän olemuksen, mikä on taloudellinen vapaus tehdä ja toteuttaa niitä asioita, jotka tuovat onnellisuutta. Todellista vapautta on olla myös vapaa addiktioista, joiden tyydyttäminen tuottaa vain hetkelllistä mielihyvää, mutta ei onnellisuutta. Myös omistaminen on addiktio – pitää saada uusi tavara, että voi kokea hetken mielihyvää. Tästä muodostuu kierre, joka on ihmiselle vankila, ei todellista vapautta.

    Vastaa
    • Kiva, että löysit blogini! Ja juurikin näin, töidenkin teko on usein paljon kivempaa silloin kun niitä ei tarvitse tehdä rahan takia – tyhjänpanttina montakymmentä vuotta oleminen vain koska voi ei ole aitoa vapautta, vaan lähinnä kultainen vankila.

      Kaikessa elämässä pätee mielestäni juuri tuo, että jos asiat menevät liian pitkälle ja alkavat hallitsemaan elämää, muuttuvat ne addiktioksi. Niin omistaminen kuin minimalismi voivat äärimmäisyyksissä mennä addiktioksi, jos ne alkavat hallita elämää, elämän tasapainoittamisen sijaan.

      Vastaa

Vastaa käyttäjälle Minimalist Peruuta vastaus