Elämäni tärkeimmät opetukset

Tänään kerron vuodesta, joka on tehnyt elämästäni aika uskomattoman paljon helpompaa kuin se olisi ilman tätä vuotta. Tämänpäiväinen blogiteksti jatkaakin tosielämän tarinaa siitä, kuinka minusta tuli ihka aito Pokémon-mestari – tarkalleen Pokémon-kortilla pelaamisen kuusinkertainen Suomenmestari. Matka muutti minua täydellisesti erittäin nuoresta alkaen ja tarjosi nuorelle teinipojalle maailman, jota en olisi koskaan edes uskonut olevan olemassa.

Löydät aiemmat tarinat, jotka alkavat noin vuodesta 1999 alta. Tämä teksti on siitä poikkeuksellinen, että vaikka et ole aikaisempia ehtinyt tai jaksanut lukea, pysyt varmasti hyvin mukana. Teksti on suhteellisen pitkä, joten ota rauhaisa paikka ja nauti matkasta.

Tarina kertookin enemmän universaalisti elämästä, onnistumisista, katkeruudesta, päätöksenteosta, pettymyksistä, harrastuksista ja oman elämän merkityksellisistä asioista kuin Pokémon-korteista. Jos kuitenkin haluat lukea aiemmat tekstit, löytyvät ne täältä:

Erään Pokémon mestarin tarina: osa 1
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 2
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 3
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 4
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 5
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 6
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 7

Mennään itse asiaan ja jatketaan tarinaa siitä, mihin jäimme.

Vuosi 2006 – Pokémon TCG-skene räjähtää Suomessa (15v)

Vuoden 2006 MM-kisat olivat juuri päättyneet ja Suomella ja Hyvinkäällä oli ensimmäinen maailmanmestari! Tämä ei kuitenkaan ollut minä, vaan minua muutaman vuoden nuorempi Miska. Miskasta tehtiin lehtijuttuja ja jopa Nelosen uutisjuttu TV:seen. Mihin tämä johti? Siihen, että Pokémon-korttipelaajien määrä tuplaantui vuonna 2006-2007 Suomessa! Tämä näkyi vahvasti myös Hyvinkäällä ja parhaimmillaan isoveljeni ja minun vetämässä Hyvinkään Pokémon-liigassa kävi 40 lasta ja nuorta joka viikonloppu.

Kaudella tehtiin kuitenkin turnausmalliin rajuja muutoksia The Pokémon Companyn toimesta. Tavallisesti oli riittänyt, että pääsee kolmen tai neljän parhaan joukkoon SM-kisoissa, että saa kutsun MM-kisoihin. Kaudelle 2006-2007 The Pokémon Company kuitenkin päätti siirtää MM-kisat Havaijille ja samalla pienensi MM-kisojen koon puoleen. Tämä tarkoitti, että pelkästään jokaisen maan mestari pääsee pelaamaan kisoihin – ja tämän lisäksi jokaisen maanosan 4 parasta ranking-pisteissä. MM-kisoihin pääsikin vuonna 2007 vaivaiset 64 pelaaja per ikäluokka, kun aikaisempina vuosina jokaisessa ikäluokassa oli ollut noin 140 pelaajaa.

Pokémon käytti tähän aikaan vielä ns. ELO-rankingia. ELO-rankingia käytetään ennen kaikkea shakissa. Ranking pisteytyksen idea on yksinkertainen. Kaikki aloittavat kauden 1600 pisteestä. Kun häviät, menetät pisteitä, kun voitat, saat pisteitä. Mutta tässä on yksi hienous. Saat sitä enemmän pisteitä, kun voitat, mitä parempi vastustajasi on. Ja toisaalta, häviät sitä vähemmän pisteitä, mitä parempi vastustajasi on. Mutta toisaalta, mitä huonompi vastustajasi on, sitä enemmän menetät pisteitä, jos häviät.

Suomessa kilpailimme koko Euroopan maanosan kanssa ELO-pisteistä. Tässä kuitenkin oli ongelma. Ensinnäkin ELO soveltuu äärimmäisen huonosti tuuria sisältävään korttipeliin, sillä huonon käden sattuessa väärässä kohtaa, 2000 pisteen pelaaja voi milloin tahansa hävitä 1500 pisteen pelaajalle. Ja samalla menettää järjettömän määrän pisteitä.

Oli myös erittäin vaarallista sitoa maksettuja matkoja näihin ELO-ranking pisteisiin, koska kuten pystyt kuvitella, tämä aiheutti niin sanottuja ”lieveilmiöitä”, joista kohta lisää. Toisaalta, Suomessa oli edelleen verrattuna Saksaan tai muihin Euroopan isoihin maihin vähän turnauksia, joten Suomesta oli käytännössä mahdotonta päästä top4:n joukkoon – ellei sitten voittanut lähes jokaista ottelua koko kauden aikana – joka oli pitkälti mahdotonta tuurimomentista johtuen. Mitä tein? Päätin yrittää.

Vuosi 2007 – kun mikään ei riitä

Kauteen 2006-2007 mennessä, tavoitteeni olikin erilainen kuin aiempina vuosina. Aiempina vuosina tähtäsin aina SM-kisojen voittoon ja sitä kautta MM-kisojen voittoon. Tällä kaudella kuitenkin minun piti osallistua kaikkiin turnauksiin, joita Suomessa pidettiin – ja voittaa mieluiten kaikki pelaamani ottelut ja turnaukset. Kun miettii kuinka moni ottelu oli paras yhdestä, oli tämä täysin absurdi tavoite, mutta 15-vuotiaan optimismilla lähdin kauteen.

Puolessa välissä kautta olin voittanut 31 ottelua ja hävinnyt yhden. Ja voittanut kaikki pelaamaani turnaukset. Tässä on ensimmäinen käännekohta. Pelasin elämäni parasta Pokémonia ja kenelläkään maailmassa ei ollut yhtä puhdasta tulosta. Mutta. Koska Suomi oli pieni, käytännössä olin rankingissa niin paljon jokaista suomalaista pelaajaa edellä, että yksikin tappioni matalan rankingin pelaajalle todennäköisesti tuhoaisi mahdollisuuteni päästä jatkoon rankingin kautta. Ja samalla Suomessa oli niin paljon vähemmän turnauksia, että minun piti jatkaa voittokulkua.

Tässä kohtaa paholainen tarjosikin pikkurilliä. Suomalainen turnausjärjestäjä ehdotti, että pitää erittäin pieniä haamuturnauksia pari kappaletta, jota kautta saa nuoremmille pelaajille pisteitä – ja voi laittaa minut turnaukseen, koska tarvitsee sen näyttämään oikealta turnaukselta. Ja toki laittaisi minut voittamaan kaikki pari ottelua, joita pelasin. Mietin hetken ja suostuin. Jokainen pari pistettä, jota voisin saada, olisi arvokasta tässä kohtaa ja mielestäni oli väärin, että Suomi oli niin takaa-ajoasemassa, koska niin monen muun asian tavoin järjestelmä suosi isoja maita. Halusin myös varmistella, että saisin varmasti tarpeeksi pisteitä – iso virhe.

Eli siis hetkinen. Huijasimme järjestelmää ihan vain, koska ”järjestelmä on epäreilu” pienempiä maita kohtaan. Usko tai älä, 15-vuotiaana mielestäni tämä oli täysin ok ja en kokenut tekeväni mitään väärää. Noh, sain elämäni kasvatuksen kovemman käden kautta.

Vuosi jatkui normaalisti ja kaikki Suomen turnaukset oli pelattu, lukuun ottamatta SM-kisoja. Lopputulokseni oikeasti pelatuista peleistä oli 52 voittoa ja 2 tappiota – koko kaudelta. On vaikea kuvailla sitä, kuinka vaikeaa tällaista suoritusta on aidosti saavuttaa, koska korttipeleissä on niin paljon asioita, mihin pelaaja ei voi vaikuttaa. Kaikki muut suomalaiset jäivät satoja ELO-ranking pisteitä jälkeen minusta kauden aikana. Näin 15 vuotta jälkeenpäin, voin edelleen valehtelematta sanoa, että olin erittäin lähellä maailman parasta pelaajaa tässä kohtaa elämääni. Kun pääset tekstin loppuun, ymmärrät, miksi voin näin sanoa ihan silmiä räpäyttämättä ilman tuota 52-2 tulostakin.

Vuoden 2007 SM-kisat

Sitten se käännehetki. SM-kisoista oli siis tarjolla voittajalle matka ja kutsu MM-kisoihin. Päätin, etten pelaa SM-kisoissa. Miksi? Olin tukevasti Euroopan ranking 2. yli sadan pisteen erolla seuraavaan paikkaan. Suomessa SM-kisat oli viimeinen turnaus, joten oletin, että näin on myös muissa maissa.

Ei ollut siis millään tasolla mahdollista, että voisin enää tippua neljän parhaan joukosta Euroopasta. Olin varmistanut paikkani vuoden 2007 MM-kisoissa ja halusin, että joku muukin Suomesta pääsee MM-kisoihin pelaamaan, joten päätin tuomaroida SM-kisat. Jos meitä olisi 2 pelaajaa 64:stä, olisi selvää, että meillä olisi jälleen erittäin hyvät mahdollisuudet pärjätä MM-kisoissa, ja isolla tiimillä olisi aina parempi.

SM-kisat menivät ja Master-ikäluokan voitti Tomppa, joka oli siis myös hyvinkääläinen. Tämä oli odotettavissa, koska hän oli ainoa pelaaja, jolle olin hävinnyt kauden kaksi ottelua, vaikka toki olin voittanut hänet noin 10 kertaa koko kauden aikana. Meillä oli siis kaksi erittäin hyvää pelaajaa MM-kisoissa, olin innoissani! Paitsi, että.

En muista tarkalleen, mitä tapahtui, mutta joku suomalainen pelaaja oli lähettänyt The Pokémon Companylle viestiä haamuturnauksista, joita Suomessa oli pidetty. The Pokémon Company luonnollisesti ei ollut asiasta ilahtunut ja päätti rankaista suomalaisia pelaajia rankalla kädellä. Yhtiö pyyhki haamuturnausten sekä parin oikean turnauksen tulokset kokonaan rankingeistä. Olin aivan järkyttynyt. Minulla ei ollut enää mitään tapaa saada lisää pisteitä omasta mielestäni ja minulta pyyhkiytyi yli sata pistettä pois. Huokaisin helpotuksesta, olin kuitenkin edelleen 3. Kaikki hyvin.

Ah. Ollapa yhtä nuori ja naiivi kuin tällöin. Seurasin rankingia joka päivä SM-kisojen jälkeen ja aloin huomaamaan jotain kummallista. Kaksi tanskalaista alkoi nousemaan rankingeissa Tanskan mestaruuskisojen jälkeen. Eihän tämän pitäisi olla mahdollista – turnauksia ei oman maan mestaruuskisojen jälkeen pitänyt olla! Ja luonnollisesti Tanskassa juuri nämä kaksi ihmistä sattuivat voittamaan kaikki ottelunsa – paitsi tosiaan vastaan. Myös Tanskan mestaruuden voittanut pelaaja oli näissä turnauksissa pelaamassa ja hävisi aina kyseisille pelaajille antaen isoja ELO-pistemassoja molemmille pelaajille jokaisessa turnauksessa.

Heeetkineenn…

Mietin, mikä on todennäköisyys siihen, että kaikki tämä tapahtuu ja tajusin, tanskalaiset olivat harrastamassa ihan perinteistä sopupeliä. Tiesin sopupelistä kaiken, olenhan Hyvinkäältä – ja Hyvinkään Tahko tässä aikanaan kunnostautui historiallisen hyvin. Tanskan turnaukset oli järjestetty maksimoidakseen ranking pisteiden saanti kahdelle pelaajalle, jotka olivat aivan ranking-matkan päässä perässäni.

Ja mikä oli lopputulos? Tanskalaiset onnistuivat kuin onnistuivatkin nousemaan 3. ja 4. Ja kuka jäi Euroopan viidenneksi? No eräs Esa Juntunen tietenkin. Kymmenen pisteen erolla, joka oli siis käytännössä yksi peli.

En voinut uskoa silmiäni. Olin käynyt pelaamassa MM-kisoissa kolme vuotta putkeen. Olin pelannut juuri parhaan kauteni koskaan. Ja lopputulos? Jään rannalle. Olin niin lamaantunut, että en osannut tehdä muuta kuin lähettää The Pokémon Companylle viestin, että katsokaa vähän, mitä siellä Tanskassa tapahtuu. Tulokset olivat selvästi järjestettyjä ja jos annoitte Suomelle sanktiota, antakaa Tanskallekin. Pienikin sanktio nostaisi minut takaisin MM-kisoihin. Sain vastauksen: ei ole mitään, mitä voisimme tehdä, koska ei ole todisteita. Muistan tuijottaneeni sähköpostia epäuskoisena ja itkeneeni silmät päästäni – näinkö tässä oikeasti käy.

Ja niin siinä kävi. Jäin ensimmäistä kertaa pois MM-kisoista.

Vuoden 2007 MM-kisat – elämäni absurdein kokemus

MM-kisoihin kuitenkin meni moni. Miska sai kutsun automaattisesti viime vuonna maailmanmestarina. Ja itse asiassa, kaikki nuoret pelaajat, joita varten haamuturnaus oli tehty, pääsivät myös rankingilla jatkoon. Isoveljeni toimi Suomen joukkueen tulkkina, joten hänkin pääsi Havaijille. Olikin vähän huvittavaa, että ainoa ihminen, joka kärsi ranking-pisteiden karsimisesta Suomessa, oli allekirjoittanut. Vaikka en olisi tarvinnut niitä alun perinkään. Elämä on joskus kaunista.

MM-kisat kuitenkin alkoivat ja muistan hyvin, kun molemmat Miska ja Tomppa hävisivät ensimmäisen kierroksen. Olin turhautunut. MIKSI MINÄ EN OLLUT PELAAMASSA teki mieli huutaa ruudun kautta. Monen pompun kautta kuitenkin molemmat Miska ja Tomppa pääsivät kuitenkin omissa ikäluokissaan pienessä turnauksessa juuri ja juuri top16:sta eli toiselle päivälle. Top16, molemmat suomalaiset voittivat ja olivat top8:ssa. Olin sanaton. Top4, Miska tippui japanilaiselle, mutta Tomppa voitti. Top4, voitto. Finaali, voitto. Ja näin meillä oli jo toinen suomalainen maailmanmestari, tällä kertaa Master-ikäluokasta!

Tästäkin maailmanmestaruudesta itse asiassa löysin vanhan lehtijutun, kuten edellisen vuoden Miskan maailmanmestaruudesta. Kuten lehtijutusta huomaat, oli omalla tavallaan jopa vähän runollista, että MM-kisafinaali vuonna 2007 oli Tanska vs. Suomi, jonka Suomi lopulta voitti. Ja mikä kauneinta, tässä kohtaa maailmanmestaruuksia oli jaettu seuraavasti kolmessa ikäluokassa neljän vuoden aikana.

Japani 7kpl
Yhdysvallat 7kpl
Hyvinkää 2kpl

Aiempana vuonna olin Miskan voitosta aivan haltioissani. Entä nyt? Toisin kuin edellisenä vuonna, en osannut olla iloinen kenenkään suomalaisen menestyksestä. Olin vihainen tanskalaisille. Olin vihainen järjestelmälle. Olin vihainen itselleni. Olin vihainen kaikille ja kaikelle. Olin jopa vihainen maailmanmestaruuden voittaneelle Tompalle, koska hän ei ollut suostunut antamaan minulle voittoa aivan kauden lopussa, kun hävisin hänelle toisen otteluni. Tanskassa ja muualla maailmassa, kun tällaista tapahtui koko ajan, jos toinen pelaaja oli varmasti tippunut jo ranking-matkasta.

Koin sellaista ihan aitoa alkukantaista vihaa ja katkeruutta yhdistettynä teini-iän hormonimyrskyyn. Onneksi olen aina ollut ulospäin rauhallinen, muuten olisi todennäköisesti asioita hajonnut. En usko, että kukaan koskaan ymmärsi, mitä oikeasti tunsin. Päässäni ei pyörinyt mitään muuta kuin ”mitä jos”-ajatuksia. Minun olisi pitänyt olla itsekkäämpi. Minun olisi pitänyt olla häikäilemättömämpi. Minä, minä, minä. En ole koskaan ollut niin syvällä erittäin negatiivisten tunteiden pyörteessä kuin tästä kaikesta seuranneena vuotena ja kaikki kulminoitui vielä seuraavan – eli vuoden 2008 SM-kisoihin – josta kerron seuraavassa osassa.

Omista elämäsi kokemuksistasi riippuen saattaa kuulostaa siltä, että nyt vähän paisutellaan pikkuasioita. Kyseessähän ei ollut mikään läheisen kuolema tai muu yleisesti tunnistettu merkittävä asia. Minulle harrastus oli tässä kohtaa kuitenkin yhtä kuin elämä. Koulu, salibandy, kaverit tai edes tyttöystävä ei auttanut tässä kohtaan, kun elämän merkittävin asia pettää niin moninkertaisesti monella tavalla.

Olin pelannut juuri koko Pokémon-historiani parhaimman kauden ja tiesin tason, millä liikuin. Olin (mielestäni) aidosti maailman parhaita pelaajia, pakanrakentajia ja kaikki se, mitä olin saavuttanut menneenä vuonna oli täysin poikkeuksellista maailman skaalalla – kenelläkään muulla maailmassa ei ollut yhtä puhdasta tulosta kauden aikana – edes heillä, joille oli luovutettu pelejä.

Asiaa ei helpottanut, että keskinäisissä peleissä voitin ennen MM-kisoja kuin vuosina MM-kisojenkin jälkeen hyvinkääläiset maailmanmestarit 80%:ssa otteluista, joita pelasimme keskenämme. Jos olen parempi pelaamaan kuin kaksi maailmanmestaria, mutta minulla ei ole maailmanmestaruutta, mikä olin? Identiteettikriisi olin.

Minkä siis koin palkkiokseni tästä kaikesta kovasta työstäni ja taidoistani? Tuntui, että muut saivat palkinnon kaikesta kovasta työstäni ja armeliaisuudestani, kun itse istun Suomessa ja tuijotin epäuskoisena tietokoneen näyttöä kolmelta aamuyöstä katsoen, mitä maailman toisella puolella tapahtuu.

Minulla meni kokonainen vuosi päästä henkisesti yli kaikesta tästä. Olin aivan riekaleina sekä tietysti herkimmässä teini-iässä, millä oli todennäköisesti iso merkitys tunnemyrskyssä myös. Pokémonissa oli sanonta MM-kisoihin liittyen, joka kuului  ”there is always next year” – aina on seuraava vuosi.

Tämä ajatus edellä meninkin seuraavaan Pokémon-vuoteen ja se auttoi jaksamaan juuri ja juuri muutenkin raskaan vuoden, johon kuului myös lukion aloittaminen, mikä oli muutenkin elämäni karmeimmat kolme vuotta, kun en yhtään tiennyt, mitä elämälläni haluan tehdä ja ensimmäistä kertaa tuntui, kun en sopinut enää tavallisen nuoren muottiin.

Olenko mestari vai epäonnistuja?

Olen monesti palannut ajatuksissani tähän vuoteen 2007 myöhemmin elämässäni, koska se opetti minulle maailmasta ja elämästä paljon. Joskus voit tehdä kaikkesi. Ja juuri niin hyvin kuin pystyt nykyisillä kyvyilläsi. Ja sitomaan kaiken energiasi tähän. Saatat jopa olla oikeasti aika hyvä siinä, mitä teet. Ja mikä on palkintosi? Maton vetäminen jalkojesi alta, paskaa niskaan, märkä rätti naamaan ja karmean paha mieli. Se ei ole epäreilua. Se on elämää.

Ja on hyvä muistaa, että jos katsoo vuotta täysin objektiivisesti, on siinä yksi pysyvä teema. Vuodessa oli monta käännekohtaa ja tein joka käänteessä huonon päätöksen. Kuten vitsi menee: mikäs se siellä? No eikös se olekin omien tekojeni seuraukset.

Huijasin järjestelmää, koska koin, että se oli oikeutettua, koska järjestelmä oli rakennettu minua vastaan – asia, johon meidän ihmisten on helppo itsemme puhua. Olin itsekäs, kun ei olisi kannattanut olla. Varmistelin, kun ei olisi kannattanut varmistella. Olin epäitsekäs, kun minun ei olisi pitänyt olla. Autoin muita, vaikka minua ei oltu valmiita auttamaan.

Teininä syytin tietysti kaikkia muita, mutta oikeasti minulle oli annettu kaikki kortit siihen, että olisin päässyt MM-kisoihin pelaamaan. Olisin vain jättänyt osallistumatta haamuturnaukseen. Tai vain pelannut SM-kisat. Ja rehellisesti, olisin jopa voinut käydä pelaamassa ulkomailla kisoja, jos perheen rahatilanne ei olisi ollut niin tiukka ja olisin pitänyt sitä mahdollisena.

Olisi jopa riittänyt, että olisin vain mennyt tanskalaisiin turnauksiin paikan päälle katsomaan ja käytännössä, silläkin olisin saanut matkan. Olisin myös pystynyt taistella paikastani ja Tanskan tilanteesta The Pokémon Companyn kanssa paljon, mutta tyydyin yhteen sähköpostiin.

Itsereflektion puute oli kuitenkin erittäin isoa 15-vuotiaassa minussa. Olin vielä elämässä niin kokematon, että koin, että tein kaikkeni- ja kaiken oikein, vaikka todellisuudessa syy löytyi lähes poikkeuksetta vain omista toimistani tai toimimattomuudestani. Tästä saa aika suoran vertauksen esimerkiksi osakesijoittamiseen – suurimpaan osaan sijoitusvirheistä syy löytyy vain ja ainoastaan peilistä sekä väärästä sijoituspäätöksestä, vaikka sijoittajana tekeekin nopeasti mieli syyttää kusetusmarkkinoita.

Tähän väliin spoiler warning tulevia tekstejä varten, jos et sitä vielä tiennyt – en koskaan voittanut maailmanmestaruutta.

Jos olet katsonut sijoituspodcasteja, joissa olen ollut vieraana, monessahan usein mainitaan Pokémon-mestariuus, koska se on hauska anekdootti ja herättää huomion. Periaatteessa en sitä kuitenkaan ole, koska kirkkain kruunu jäi saavuttamatta vuosikymmenen yrityksestä huolimatta.

Tavoitteeni oli maailmanmestaruus. Saatoin voittaa paljon asioita matkan varrella, mutta tavoitteeni näkökulmasta epäonnistuin siis vuosikymmenen putkeen. Tajusin vasta muutama vuosi sitten, kuinka hyväksi tämä jatkuva epäonnistuminen oikeasti itselleni oli. Ja tämä vuosi oli vain yksi hieno esimerkki siitä, millaisia opetuksia elämä voi heittää vastaan. Ja mikä parasta sinun kannaltasi, seuraavan vuoden ja tekstin tarina ja opetus on aivan yhtä hullu – mutta aivan eri tavalla!

Jos olisin saavuttanut tavoitteeni vuonna 2007, uskon, että olisin täysin eri ihminen – ja ei hyvällä tavalla. Millaisen opetuksen maailmasta olisin saanut, jos en olisi saanut pahinta mahdollista rangaistusta huijauksesta ja voittanut vaikka maailmanmestaruuden kaupan päälle? Sellaisen opetuksen, mitä nuorena ei kannatta saada.

Epäonnistumiset ovat elinehto hyvään elämään

Entä jäikö se, että en koskaan saavuttanut tavoitetta, vaivaamaan minua, kun lopetin harrastuksen aikoinaan monta vuotta näiden tapahtumien jälkeen? Ei. Miksi? Koska tiesin, että olin tehnyt kaikkeni ja olin ylpeä kaikesta, mitä olin lajille antanut ja siltä saanut. Tein kaiken, mitä niillä taidoilla, kokemuksilla, tuurilla ja resursseilla pystyin tekemään jokaisena vuotena sekä kasvoin joka vuosi. Pokémon-tarinanihan ei ole tämän kirjoituksen myötä lopussa – vaan vasta puolessa välissä. Ja mikä parasta tästä karmeasta vuodesta huolimatta (tai siitä johtuen) – elämäni hienoimmat vuodet pelin parissa ovat vasta tulossa!

Koen, että nykymaailmassa elämme koko ajan enemmän tavalla, jossa pyrimme kontrolloimaan kaikkea, pelkäämme epäonnistumista ja välttelemme pelkkiä huonoja viboja. Tämä aiheuttaa apatiaa ja sitä, että ei uskalla sitoutua enää mihinkään. Samalla se johtaa siihen, että pitkäjänteisiä asioita ja aitoa heittäytymistä tapahtuu koko ajan vähemmän ja vähemmän, koska haemme vain varmuutta ja helppoa hyvää oloa – ja sitä on myös tarjolla enemmän ja helpommin kuin koskaan aiemmin.

Kaikki tämä heijastuu etenkin omaan ikäluokkaani ja itseäni nuorempiin. Niin raha-asioissa, niin työelämässä, vapaa-ajassamme kuin parisuhde-elämässä. Ja kaikki tämähän johtaa yksinkertaisesti siihen, että emme ole tyytyväisiä elämäämme ja syytämme siitä keskimäärin aina yhteiskuntaa, olosuhteita, ympäristöä ja milloin mitäkin vaikka syy löytyy lähes poikkeuksetta peilistä – ja siitä että olemme alkaneet pelätä ihan itse tavallista elämää vastoinkäymisineen kaikkineen. Ja näin hyvän olon jahtaaminen ja riskien välttäminen itse asiassa johtaa siihen, että voimme koko ajan huonommin.

Nykyään etenkin työelämässä ja myös muualla elämässä kuuleekin sanaa resilienssi, joka tarkoittaa siis psyykkistä selviytymiskykyä ja joustavuutta. Resilienssi on äärimmäisen olennainen osa mielenterveyttä. Kaikkien soveltuvuus/persoonatutkimusten mukaan, joita olen joutunut tekemään, onkin yksi asia, joka erottaa minut keskimääräisestä ihmisestä. Se ei ole älykkyys. Se ei ole tarkkuus. Tai matemaattiset tai kielelliset lahjani. Kyseessä on poikkeuksellinen resilienssini.

Tämä ei kuitenkaan ole syntynyt itsestään, vaan kiitos pitkälti Pokémon-korttiharrastukseni. Sitouduin maailmanmestaruustavoitteeseen vuosikymmeneksi 13-vuotiaasta lähtien. Tein joka vuosi töitä läpi vuoden aivan valtavasti ja annoin kaikkeni vain, että pääsisin MM-kisoihin pelaamaan yhdeksi viikonlopuksi ja minusta tulisi maailmanmestari. Ja vuosi toisensa jälkeen maailmanmestaruuskisoissa petyin. Ja petyin. Ja petyin.

Vasta kolmikymppisenä tajusin, kuinka paljon Pokémon-korttikokemukset minua kasvattivat ja ovat muokanneet. Ja pelkkään hyvään suuntaan. Ja tämä on myös se syy, miksi haluan näitä tekstejä kirjoittaa. Uskon, että tarinoita on hauska lukea ihan vain senkin takia, että ne vievät omaan maailmaan, mutta samalla tämä myös matka minuun ja ihmisyyteen. Matka Pokémonin parissa antoi minulle lapsuuden ja nuoruuden, jonka tiedän olevan poikkeuksellinen. Enkä vaihtaisi yhtäkään pettymistä tai onnistumista pois, niin iso osa ne minua ovat.

Minulle resilienssi ei olekaan sitä, että ollaan kylmän stoalaisia tyyliin: millään ei ole mitään väliä, mikään ei voi satuttaa minua. Resilienssi on ennen kaikkea armollisuutta itseään kohtaan ja uskallusta tuntea pettymys. Kun teet kaiken, mitä voit, lopputulos voi olla onnistuminen tai epäonnistuminen. Ja usein epäonnistuminen johtuu ihan puhtaasti omista päätöksistä ja myös se on hyvä pystyy itselle myöntämään, vaikka syyn siirtäminen ulkoisille voimille onkin houkuttelevaa, kuten itse tein vuonna 2007.

Nykyään tiedän kuitenkin paremmin. Epäonnistumisen pitää ja kuuluukin turhauttaa, aiheuttaa surua ja kaikenlaisia negatiivisia sekä kivuliaita tunteita. Kaikki tämä kertoo siitä, että välität aidosti asiasta ja teet sitä, mitä sinun elämässäsi pitäisikin tehdä. Sillä itsessään on valtavan iso arvo, jota monesti emme osaa edes arvostaa.

Äärimmäisen karvaat pettymykset ovat elinehto hyvään ja onnelliseen elämään. Jos olet aidosti tehnyt kaikkesi ja parhaasi, se on tarpeeksi ja se tuntuu aina hyvältä – viimeistään jälkeenpäin. Ja jos päätökset olivat vääriä ja et ole vieläkään tyytyväinen? There is always next year.
————————————–

Voit tilata huippuarvostelut saaneet bestseller-sijoituskirjani ”Viisas sijoittaja – tunne itsesi ja osakemarkkinat” nyt erikseen tai yhdessä muiden kirjojen kanssa edullisesti Adlibriksestä täältä tai Tammen omasta verkkokaupasta kirja.fi 

Äänikirjojen ystäville kirja löytyy esimerkiksi Bookbeatistä ja Storytelistä sekä kaikista muistakin suomalaisista äänikirjapalveluista.

Jos taas olet uusi blogissa, Aloita täältä ja syvenny syvemmälle sijoittamisen ja henkilökohtaisen talouden maailmaan. Olen kirjoittanut blogiin 8 vuoden aikana yli 800 kirjoitusta henkilökohtaisen talouteen ja sijoittamiseen liittyen, joten löydät varmasti etsimäsi!

Muista myös seurata Omavaraisuushaastetta käyttämässäsi sosiaalisessa mediassa saadaksesi heti tiedon uusimmista kirjoituksista! 

Omavaraisuushaaste Threads
Omavaraisuushaaste Facebook
Omavaraisuushaaste Twitter

Omavaraisuushaaste Instagram
Omavaraisuushaaste Shareville

6 kommenttia artikkeliin ”Elämäni tärkeimmät opetukset”

Jätä kommentti