Erään Pokémon-mestarin tarina: Osa 14

Tämä blogiteksti jatkaa tosielämän tarinaa siitä, kuinka minusta tuli ihka aito Pokémon-mestari – tarkalleen Pokémon-kortilla pelaamisen kuusinkertainen suomenmestari. Matka muutti minua täydellisesti erittäin nuoresta alkaen ja tarjosi nuorelle teinipojalle maailman, jota en olisi koskaan edes uskonut olevan olemassa – sekä samalla vei minut matkalle ympäri maailmaa käytännössä ilmaiseksi rakkaan harrastukseni avulla.

Pokémon-tarinoita blogiini ilmestyy kerran puoleentoista kuukauteen ja vaikka aihe meneekin huomattavasti itse blogini pääaiheen ohi, tarinoissa on myös paljon oppeja, joita kannan mukanani arjessa oli kyse elämästä, työelämästä tai kaverisuhteista. Toivonkin, että tekstejä lukemalla pääsee mukaan niin itse kaikkeen siihen jännitykseen, jota koin nuorena, että tiettyihin oppeihin, joita opin menestyksestä ja jatkuvasti vastoinkäymisistä, mitä kilpapelaaminen elämään tuo.

Näitä tarinoita on mukava muistella ja kertoa. Onkin ollut mukavaa kuulla, että tekstit ovat saaneet innostuneen vastaanoton ja seuraavaa tarinaa odotetaan aina innolla.

Ennen kuin jatkan tarinaa, jos et ole lukenut, kannattaa lukea aiemmat osat eli mistä kaikki lähti ja mitä sitten tapahtui ja mistä tarina jatkaa matkaansa. Linkit avautuvat omiin välilehtiinsä.

Erään Pokémon mestarin tarina: osa 1
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 2
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 3
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 4
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 5
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 6
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 7
Elämäni tärkeimmät opetukset (osa 8)
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 9 – minun huippuni part 1
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 10 – minun huippuni part 2
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 11 – minun huippuni part 3
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 12
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 13

Tekstit ovat hieman keskimääräistä pitempiä blogitekstejä, joten kannattaa ottaa rauhallinen paikka ja nauttia tarinan matkasta. Olen pyrkinyt tekstit jatko-osista huolimatta rakentamaan aina siten, että ne kertovat aina vähintään yhdestä vuodesta kerrallaan, jolloin kausi aina käynnistyy uudelleen. Koska tarinoista on aikaa vuosikymmen, löydät myös väliotsikoista aina vuoden ja ikäni siihen aikaan.

Vuosi 2010 – välivuosi (19v)

Vuosi 2009-2010 oli itselleni välivuosi Pokémonista, mutta ei omasta tahdostani. Suomen armeija oli tähän aikaan vielä niin konservatiivinen, ettei pitänyt Pokémon-kortteja oikeana kilpalajina (koska siinä ei hikoilla). E-sports ei ollut normipäivää, kuten nykyään, joten tämä ei yllätä. Nykyään esports-pelaajia kohdellaan urheilijana armeijan toimesta siinä missä keihäänheittäjääkin ainakin virallisesti. Kyselin erittäin hyvissä ajoissa armeijasijainnistani, että onnistuisiko parin päivän loma Pokémon-korttien MM-kisojen takia. Vastaus oli lähes huutonaurua. Kypsää.

Monella tavalla jälkeenpäin voi sanoa, että olimme liian aikaisin liikkeellä liian harvinaisessa harrastuksessa. Vaikka laji oli erittäin suosittu ja kilpailtu globaalisti, ennen sosiaalisen median ja striimauksen valtavirtautumista, random ihmiset eivät lajista juuri ole kuulleet. Olisin jo miljonääri (liioittelematta), jos olisin saanut aina euron, kun joku sanoo ”minäkin keräsin Pokémon-kortteja, mutta en tiennyt, että niillä voi pelata”.

Kuvaavaa on, että vuoden 2024 MM-kisojen Pokémonin finaalipäivällä oli pelkästään Youtubessa lähes miljoona katsojaa. Olen iloinen, että laji on nykyään laajasti tunnettu ja seurattu, mutta niin minä kuin isoveljeni kärsi lajin tuntemattomuudesta isolle yleisölle aikanaan. Jouduimme jättämään yhdet MM-kisat välistä, koska armeija. Asia ei olisi harmittanut muuten niin paljoa, mutta vuosi 2010 oli äärettömän hyvän vuosi vielä pelillisesti sekä kannusti luovuuteen. Tiedän, että olisin pärjännyt myös vuonna 2010 hyvin MM-kisoissa.

Tuomaroitsin suurimman osan Suomen vuoden 2010 turnauksista SM-kisat mukaan lukien tämän takia. Vaikka en pelannut, en pystynyt olla rakentamatta pakkoja. Rakensinkin jälleen MM-kisoja varten Suomen joukkueelle omituisen pakan, joka erosi metagamesta suuresti.

Toisin kuin Glaceonin kohdalla, suosittelin pakkaa, koska tiesin, ettei pakka ollut niin vaikea pilotoida. Kaikki pakkaa pelanneet pääsivätkin MM-kisoissa top32:aan ja kaksi pelaajaa top16:sta.

Samainen pakka oli löydetty myös yhdessä toisessa maassa – Japanissa. Ja ainoat, jotka tällaista pakkaa pelasivat olivat jälleen suomalaiset ja japanilaiset. Olen monesti Japanissa reissatessa miettinyt sitä, miten paikka tuntuu samaan aikaan eksoottisen vieraalta, että äärettömän kotoisalta. Ja kun miettii, kuinka moni suomalainen tykkää Japanista ja toisinpäin, ovat tällaiset sattumat hauskoja.

Kirjoitinkin siis vuonna 2010 lukiossa huonot paperit, erosin ensimmäisestä todellisesta tyttöystävästäni (ah, ensirakkaus ja sen aiheuttamat syvät haavat), menin armeijaan  ja aloin valmistautumaan seuraavaan kauteen sekä kauppiksen pääsykokeisiin (koska en ollut ensimmäisellä yrityksellä sisään päässyt). Vuosi oli monella tavalla erittäin lähellä rock-bottomia varmaan mielenterveyteni osalta koko elämässäni.

Vuosi 2010-2011 – viimeinen hyvä vuosi (20v)

Näin jälkeenpäin katsottuna, en osannut hetkessä arvostaa tarpeeksi Pokémon-korttipelin pelisuunnittelua tähän pisteeseen saakka. Peli oli muuttunut lievästi nopeatempoisemmaksi ja siinä oli lieviä ongelmia vielä tällä kaudella, mutta suunta, jonka peli ottaisi tämän kauden jälkeen olisi katastrofaalinen pelin laadulle. En vain tiennyt sitä vielä.

Olin siis ensimmäisen puolikkaan tätä kautta armeijassa. Se ei juuri haitannut, koska turnaukset olivat Suomessa viikonloppuisin. Tänä kautena oli kuitenkin yksi mielenkiintoinen lisäys. Ensimmäistä kertaa järjestettiin viralliset EM-kisat Pokémonissa myös. En ollut käynyt ulkomailla pelaamassa MM-kisojen ulkopuolella, joten totesin, että kyseessä olisi hyvä harjoitus MM-kisoja varten. Isot turnaukset ulkomailla ovat kuitenkin aina oma kokemuksensa. Ja kisat järjestettiin aina kauden toisella puolikkaalla, joten olin päässyt jo armeijavelvoitteistani siinä kohtaan, joten pystyin reissaamaan pidemmän aikaa.

Vuosi 2011 – Euroopan mestaruuskisat

EM-kisat pidettiin Hollannissa. Tähän aikaan oli enää yksi pakka, joka oli ylitse muiden – tietynlainen versio aiemmin mainitsemastani Luxray LV.X:stä. Pakka oli voittanut vuoden 2010 MM-kisat ja oli dominoinut turnauksia siitä eteenpäin. Harvinaista kyllä, kerrankin formaatin paras pakka sopi käteeni. Olin voittanut kaikki turnaukset, joita Suomessa olin pakalla pelannut.

Lähdinkin EM-kisoihin innoissani. Tulisin varmasti pärjäämään hyvin, koska minulla oli pakka, joka tuntui hyvältä ja oli objektiivisesti paras. EM-kisat pelattiin samanlaisella formaatilla kuin MM-kisat. Lauantaina pelattaisiin kahdeksan kierrosta alkukierroksia ja sen jälkeen top32 pudotuspelit toisena päivänä. Koska kisaan ei ollut kutsuja, EM-kisoissa oli itse asiassa pelaajia enemmän kuin MM-kisoissa, mutta toki taso myös yleisesti heikompi.

Katson ensimmäisen kierroksen pairingsit ja näen, että vastustajani sattuu olemaan heti alkuun MM-kisojen kakkonen ja Hollannin paras pelaaja. Todennäköisyydet ovat? Erittäin pienet.

Turnauksen ensimmäinen ottelu olikin mielenkiintoinen. Pelasimme samaa pakkaa, olihan se ylivoimaisesti paras pakka – kyseessä oli siis niin sanottu mirror match-up. Samaan aikaan alkuni oli surkea, nostoni oli surkea, prizeni olivat surkeat ja vastustajani oli Euroopan parhaita. Ja siitä huolimatta, olin pelissä koko ajan mukana ja hävisin vain yhdellä Pokémonilla. Tajusin, että jopa keskimääräistä huonommalla alulla, minulla olisi mahdollisuus voittaa. Vaikka hävisin ensimmäisen ottelun, sainkin siitä vain enemmän itsevarmuutta. Tämä turnaus olisi minun.

Voitinkin seuraavat kuusi kierrosta – joista suurin osa oli mirror-otteluita –  ja olin yhtäkkiä kääntänyt 0-1 tilanteen 6-1 tilanteeksi. Olin jo varmasti jatkossa. Onneksi, sillä viimeisellä kierroksella vastustajani voitti minut ensimmäisellä vuorolla, enkä voinut asialle mitään. Tämä oli teema ja ilmiö, joka lisääntyi lisääntymistään Pokémonissa ja kulminoi itselleni vuoden 2012 MM-kisoissa lopulta sen, miksi pelin lopetin.

Ensimmäinen päivä menikin osaltani mukavasti ja vuorossa oli toinen päivä.

Top32:ssa vastassani oli jälleen yksi mirror lisää. Olin pelannut näitä niin paljon niin Suomessa, että edellisenä päivänä, että olin luottavainen. Voitinkin top32 ottelun 2-0. Mirror-ottelut Luxray-pakalla muistuttivat minua paljon Palkia-mirroreista, joita pääsin pelaamaan vuoden 2009 MM-kisoissa. Kyse oli 30 minuutin maratonista ja resurssienhallinnasta. Kyse ei ollut siitä kumpi ottaa ensimmäiset prizet, tai siitä kumpi ottaa isomman johdon. Kyse oli siitä, että pelasit korttisi oikea-aikaisesti siten, että ne tuottavat maksimiarvon jokaisessa hetkessä. Näiden oikeiden hetkien löytäminen oli mahdollista vain sadoilla ja sadoilla testiotteluilla.

Paras kolmesta ottelussa en usko, että maailmassa oli kauheasti ihmisiä, jotka olisivat minua mirrorissa onnistuneet voittamaan tähän aikaan. Mikä oli luonnollisesti innostava tilanne, koska kyseinen pakka tulisi dominoimaan myös MM-kisoja tänä vuonna, joita odotin innolla. Tämä info on tärkeä jatkon kannalta.

Top16 ottelussa vastaani asettui italialainen Andrea. Andrea pelasi omituista pakkaa, jollaista en ollut koskaan nähnyt aikaisemmin. Tämä pakka pelasi Gengaria – monen ihmisen suosikki-Pokemonia. Hänen pakkansa oli hidas ja sen tarkoitus oli tulla tappiolta voittoon. Oma pakkani taas oli aggressiivinen, jonka tarkoitus oli estää tällaisten set-uppien saaminen. Ensimmäisessä ottelussa pyyhinkin vain pöydän hänen pakallaan ja ihmettelin, miten hän oli edes päässyt top16 asti.

Vastaus kysymykseen selvisi kuitenkin toisessa ottelussa, joka venyi ja venyi. Ottelu venyi niin pitkäksi, että aika huudettiin. Peli meni kirjaimellisesti kolikon heittoon. Andrealla oli Gengar, joka sanoi, että jos minä tuhoan Gengarin, hän heittää kolikkoa. Jos kruuna, myös minun Pokémonini tuhoutuu. Kruuna, hän voittaa ottelun ja menemme Sudden Deathiin kolmannessa ottelussa, klaava, voitan puhtaasti 2-0 ja jatkan turnaustani. Andrea heittää noppaa… kruuna. Menemme Sudden Deathiin.

En ollut moksiskaan kolmanteen otteluun mennessäni. Sudden Death toimisi siten, että se joka tuhoaa ensimmäisen Pokémonin kolmannessa pelissä, voittaisi pelin. Koska itse pelasin aggressiivista pakkaa, ja Andrea erittäin hidasta tappiolta nousevaa pakkaa, me molemmat tiesimme, miten tässä tulee käymään. Andrea vitsailikin, että voisi luovuttaa jo suoraan ja tiesin tämän itsekin. Tulisin todennäköisesti voittamaan Sudden Deathin yhdessä tai kahdessa vuorossa ja mikään ei tätä voisi estää.

Nostan alkukäteni ja pidän naamani näkkärillä. Alkukäteni on koko turnauksen karmein. Mutta sillä ei ole väliä, jos Andrea ei aloita yhdellä Pokémonilla. Tai jos nostan jonkun 20 kortista, mitä pakassani on tulevilla vuoroilla. Alku ei ollut optimi, mutta aika monen asian pitäisi mennä päin seiniä, jos en siitä huolimatta peliä voittaisi Andrean pakan ollessa niin hidas. Andrea aloittaa, tietysti juuri sillä ainoalla Pokémonilla, joka teki kädestäni vielä huonomman. Käytännössä annamme vain toisillemme vuoroja kolmen vuoron ajan, kun kumpikaan meistä ei nosta mitään ja molempien pelit ovat jumissa. Lopulta Andrea nostaa energian ja saa pelinsä käyntiin. Itse nähnyt yhtään energiaa tai peliäni normaalisti käynnistävää Supporter-korttia koko pelin aikana. Kuuden vuoden jälkeen Andrea saa set-upin ja tuhoaa aktiivisen Pokémonin. Ja näin turnaukseni on ohi, vaikka vain viisi minuuttia aiemmin olin lähes varmasti jatkossa.

1-2

Korttipelit ovat hauskoja, väitti joku. Jos olet niitä harvoja lukijoita, joka on lukenut kaikki tämän blogisarjan osat, saatat huomata tietynlaisen kuvion Pokémon-historiassani. Kaikki menee usein hyvin, kunnes tapahtuu jotain erittäin epätodennäköistä, joka romahduttaa kaikki pilvilinnat – uudelleen ja uudelleen. Tämä on korttipelien kauneus ja kauheus. Koska kyse on isosti taidosta, mutta myös paljon tuurista, mitä tahansa voi käydä. Ja juuri se tekee pelistä jännittävän, mutta samaan aikaa välillä turhauttavan, etenkin kun äärettömän huono tuuri tuntui aina osuvan itselläni erittäin isoihin otteluihin, kuten vuoden 2008 MM-kisoissa.

Kovatasoisten turnauksien voittaminen ei ole mahdollista kuin hyvällä tuurilla ja taidon yhdistelmällä. Itseltäni puuttui myös tänä vuonna toinen komponentti, vaikka taitotasoni oli todennäköisesti juuri tänä vuonna korkeimmillaan koko urani aikana ja tästä eteenpäin osaamiskäyräni olisikin laskeva.

Olimme molemmat Andrean kanssa täysin ällikällä lyöneitä lopputuloksesta ja hän pahoittelikin ottelun jälkeen tuuriani, mutta sitä se on.

Kaikessa kuitenkin on aina hopeareunus. Inspiroiduin Andrean pakasta ja aloin kyhäämään omaa versiotani siitä. Sain pakan toimimaan niin hyvin, että huomasin, että pystyn voittamaan sillä kaikki metagame-pakat turnauksissa – myös formaatin parhaan ja pelatuimman Luxrayn, joka olisi ollut myös oma go-to pakkani aikaisemmin. Pelasinkin omalla versiollani Gengarista läpi kauden ja jatkoin turnausten voittamista, vielä helpommin kuin Luxray-pakallani.

Tiesin, mitä tulisin pelaamaan SM-kisoissa ja niin rehellisesti tiesivät kaikki muutkin suomalaiset – monet alkoivatkin rakentamaan pakkaansa puhtaasti minua vastaan. Syynä oli se, että Gengar-versiotani oli niin vaikea pelata, että kukaan muu ei saanut sitä toimimaan. Pakalla oli monta erilaista voittostrategiaa ja se oli ylivoimaisesti monipuolisempia pakkoja, joita olin koskaan pelannut. Täydellinen siis minulle. Se myös muistutti minua paljon Glaceonista, vaikka strategia erilainen olikin. Ja olin varma, että tulisin sitä myös MM-kisoissa pelaamaan ja en malttanut MM-kisoja odottaa – tämä olisi vihdoin se minun vuoteni. Jopa äärimmäisen huonolla tuurilla Gengar pystyi nousemaan voittoon.

Mutta ensin olisi vuorossa SM-kisat, joista lisää ensi tekstissä!