Erään Pokémon-mestarin tarina – Osa 16

Tänään jotain ihan muuta kuin sijoittamista, koska pelkkä pörssien tuijottelu ei tee kenellekään hyvää.

Tämä blogiteksti jatkaakin tosielämän tarinaa siitä, kuinka minusta tuli ihka aito Pokémon-mestari – tarkalleen Pokémon-kortilla pelaamisen kuusinkertainen suomenmestari. Matka muutti minua täydellisesti erittäin nuoresta alkaen ja tarjosi nuorelle teinipojalle maailman, jota en olisi koskaan edes uskonut olevan olemassa – sekä samalla vei minut matkalle ympäri maailmaa käytännössä ilmaiseksi rakkaan harrastukseni avulla.

Pokémon-tarinoita blogiini ilmestyy kerran puoleentoista kuukauteen ja vaikka aihe meneekin huomattavasti itse blogini pääaiheen ohi, tarinoissa on myös paljon oppeja, joita kannan mukanani arjessa oli kyse elämästä, työelämästä tai kaverisuhteista. Toivonkin, että tekstejä lukemalla pääsee mukaan niin itse kaikkeen siihen jännitykseen, jota koin nuorena, että tiettyihin oppeihin, joita opin menestyksestä ja jatkuvasti vastoinkäymisistä, mitä kilpapelaaminen elämään tuo.

Näitä tarinoita on mukava muistella ja kertoa. Onkin ollut mukavaa kuulla, että tekstit ovat saaneet innostuneen vastaanoton ja seuraavaa tarinaa odotetaan aina innolla. Ennen kuin jatkan tarinaa, jos et ole lukenut, kannattaa lukea aiemmat osat eli mistä kaikki lähti ja mitä sitten tapahtui ja mistä tarina jatkaa matkaansa. Linkit avautuvat omiin välilehtiinsä.

Erään Pokémon mestarin tarina: osa 1
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 2
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 3
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 4
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 5
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 6
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 7
Elämäni tärkeimmät opetukset (osa 8)
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 9 – minun huippuni part 1
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 10 – minun huippuni part 2
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 11 – minun huippuni part 3
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 12
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 13
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 14
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 15

Tekstit ovat hieman keskimääräistä pitempiä blogitekstejä, joten kannattaa ottaa rauhallinen paikka ja nauttia tarinan matkasta. Olen pyrkinyt tekstit jatko-osista huolimatta rakentamaan aina siten, että ne kertovat aina vähintään yhdestä vuodesta kerrallaan, jolloin kausi aina käynnistyy uudelleen. Koska tarinoista on aikaa vuosikymmen, löydät myös väliotsikoista aina vuoden ja ikäni siihen aikaan.

Ja ei huolta, jos viime tekstissä ei pysynyt mukana. Tänään palataan takaisin normaaliin muottiin, eli nykypäivän Esa kirjoittaa (mahdollisimman) ymmärrettävällä kielellä, mitä tapahtuu.

Vuoden 2011 MM-kisat – The Pokémon Company tuhoaa pelin (20v)

Okei, vähän dramaattinen otsikko, mutta totta toinen puoli. Ainakin omalta osaltani. Kuten viime osassa kerroin, vuoden 2012 SM-kisat olivat erittäin jännittävät ja tiukat, mutta onnistuin juuri ja juuri finaalin voittamaan ja näin voitin viidennen Suomenmestaruuteni lajissa.

En ollut vuosikausiin yhtä innoissani MM-kisoista. Minulla oli äärettömän hyvä pakka, jota oli äärimmäisen vaikea pelata ja joka oli erittäin vähän tunnettu maailmalla. Turnauspelejä samaisella pakalla oli alla kymmeniä ja harjoituspeliä monta sataa. Ehkä lähes kymmenen vuoden yrittämisen jälkeen tämä olisi vihdoin minun vuoteni.

Niin varmaan. Pokémon Company tekikin jotain mitä ei ollut koskaan tehnyt ennen MM-kisoja. Uusi Black&White.-sukupolvi Pokémoneita julkaistiin juuri vuoden 2011 aikana toukokuun ja elokuun välissä, jossa myös SM- ja MM-kisat pidettiin. Uusi generaatio Pokémoneja tarkoitti aina myös aina uusia pelimekaniikkoja kortteihin ja myös korttipeliin.

Tällä kertaa muutokset olivat kuitenkin isompia kuin koskaan. Käytännössä kerralla tehtiin pelin isoimmat muutokset – jotka ovat voimassa pelissä vielä tänä päivänäkin. En mene yksityiskohtiin, mutta tiivistettynä: pelistä tehtiin nopeatempoisempi, ja samalla yksinkertaisempi samanaikaisesti. Ja samalla ensimmäistä kertaa historiassa vanhoja kortteja rotatoitiin (eli poistettiin käytöstä) SM-kisojen ja MM-kisojen välissä. Eli juuri kun minulla oli pakka kerrankin valmiina MM-kisoja varten, Pokémon Company päättää vetää maton alta pois.

Koska kortteja poistettiin niin paljon kerralla, MM-kisassa pelattavien korttien määrä oli ennätysalhainen. Ja samalla, koska pelin ns. power creepiä eli korttien voimatasoa nostettiin kerralla paljon yhdessä setissä, joka julkaistiin SM- ja MM-kisojen välillä, metagame oli äärimmäisen yksinkertainen. Vaikka isoja turnauksia ei ollut ennen MM-kisoja, kaikki maailmalla pelasivat samoja pakkoja ja MM-kisoissa ei ollut mitään yllätyksellisyyttä.

Mikä pahinta, tämä aiheutti myös sen, että pelissä oleva kolikon heitto-mekaniikka painottui entisestään vuoden 2011 MM-kisoihin. Treenasimmekin koko kesän kisoihin ja tajusimme, että koko Suomen joukkue yhdessä kaikkien muiden pelaajien kanssa. Käytännössä pelattavia pakkoja oli 4 erilaista ja niissä ei ollut pienen käytössä olevan korttimäärän takia kauheasti varianssia.

Normaalisti tässä kohtaa olisi turnausraportti, mutta vuoden 2011 MM-kisat olivat yksi elämäni turhauttavampia kokemuksia. Pelitaidoilla oli harmittavan vähän väliä ja todellisuudessa kaikki pelini yhtä lukuun ottamatta menivät alkukäsiin ja kolikonheittoihin. Samalla kisat olivat huonoimmat suomalais MM-kisat moneen vuoteen. Vain Miska pääsi top16, jossa tippui – mihinkäs muuhunkaan kuin kolikonheittoon.

Itse vedin perinteiset 4 voittoa ja 3 tappiota, häviten viimeisen kierroksen käytännössä ennen kuin peli edes alkoi, sillä kyseisessä formaatissa halusit käytännössä aina aloittaa, jos pelasit niin sanottua mirror-matchia (eli samaa pakkaa vastaan, jolla itse pelasit). Ja viisi seitsemästä ottelusta turnauksessani oli näitä mirror-matcheja, koska formaatin paras pakka oli liian selvä. Ja miten aloittaja päätettiin? Tietenkin kolikonheitolla.

Näistä MM-kisoista ei siis kauheasti jälkipolville jäänyt kerrottavaa ja tämä vuosi olikin monella tavalla aikakauden loppu, sillä…

Vuosi 2011-2012 – ensimmäinen blogi syntyy ja raketoi (21v)

Vuonna 2012 asioita muuttui valtavasti. Ensinnäkin, pääsin vihdoin kauppakorkeakouluun! Mutta koska päädyin aluksi Vaasaan, tämä tarkoitti, että en enää voinut harjoitella muiden hyvinkääläisten kanssa kaksi kertaa viikossa – vaan pitkälti kerran kahdessa kuukaudessa.

Mietin pitkään, mitä tekisin, että pysyisin pelissä mukana, koska vaikka en pitänyt pelin suunnasta, en tietenkään halunnut lopettaa, vain koska aloitin kauppakorkeakoulun ja muutin asumaan opiskelijasoluun Suomen toiselle puolelle.

Samalla tämä tarkoitti, että niin minä tai isoveljeni ei enää pitänyt Pokémon-liigaa Hyvinkäällä, joka pelin laadun laskemisen kanssa yhdistettynä vähensi myös pelin harrastajamääriä. Koko pelin syöksykierre lähtikin tästä Suomessa ja parissa vuodessa tästä hetkestä pelin pelaajamääri laski huippuvuosista lähes 80 %.

Mitä siis tein? Ainoan asian, mitä osasin – aloin kirjoittamaan. Ja mitä siis aloin kirjoittamaan? Blogia englanniksi Pokémon-korteista, pakan rakentamisesta, turnauksista ja niin edespäin. Blogin nimeksi tuli The Deck Out (en muista, mistä nimen keksi) ja itse asiassa sivu edelleen on pystyssä, koska perustin sen ilmaisena Googlen Blogspotin päälle kuten Omavaraisuushaasteenkin alunperin kolme vuotta myöhemmin. Itse asiassa näin jälkeenpäin, kun luin aloitustekstiäni The Deck Outissa, niin tarkoitukseni sen ja Omavaraisuushaasteen kanssa oli täysin sama – auttaa muita ihmisiä parempaan päätöksentekoon aiheen ympärillä.

Tähän aikaan peli oli jo kasvanut jonkin aikaa ja tämä tarkoitti tietenkin sisällön kaupallistumista. Internetissä alkoi olla jo muutamakin ”Premium”-materiaalia tuottava Pokémon TCG sivu, joka myi maksumuurin takana sisältöä. Aloitinkin The Deck Outin, koska tiesin, että pystyin tarjoamaan osaamisellani arvokasta sisältöä täysin ilmaiseksi. Aivan kuten olen tehnyt Omavaraisuushaasteen kanssa jo yli 10 vuotta.

En kuitenkaan olettanut The Deck Outilta mitään, kun aloin kirjoittamaan sitä omaksi huvikseni Vaasassa, koska kyseessä oli elämäni ensimmäinen blogi ja sen oli näköinenkin. Ero Omavaraisuushaasteesen oli kuitenkin valtava. Omavaraisuushaastetta aloittaessani olin ei-kukaan opiskelija, jolla oli vain unelma ja tavoitteita.

The Deck Outia aloittaessani olin kuitenkin Pokémon TCG maailmassa yksi maailman menestyneimmistä pelaajista ennätyksillä ja suorituksilla, joista osaa ei itse asiassa ole vielä tänä päivänäkään rikottu (esim. oman maan mestaruuksia minulla on edelleen enemmän kuin kellään muulla maailmassa).

Omassa päässäni olin kuitenkin ihan perus epävarma teini, joka edelleen koki sydänsurua ensirakkaudesta, tuskaa itsenäistymisestä ja yksinäisyyttä uudessa opiskelijakaupungissa, jossa ei tuntunut löytyvän yhtään omankaltaista ihmistä – ja samalla elin sillä 470 eurolla kuussa, koska en tajunnut nostaa opintolainaa enkä tiennyt henkilökohtaisesta taloudesta oikein mitään.

Blogi olikin itselleni henkireikä, johon kulutin erittäin paljon aikaa ja osaamistani. Pelkästään muutaman blogikirjoituksen jälkeen erään yhdysvaltalaisen ison premium-nettisivun tekijä löysi sivuni ja jakoi yhden tekstini oman sivunsa foorumilla. Blogini suosio räjähti käytännössä heti tämän jälkeen. Parin kuukauden kirjoittamisen jälkeen blogilla oli yhtä paljon päivittäisiä lukijoita kuin Omavaraisuushaasteella oli seitsemän vuoden kirjoittamisen jälkeen. Asiaa auttoi se, että kyseistä blogia luki ihmisiä 25 eri maasta, koska blogi oli täysin englanniksi ”hienolla” englanninkielelläni, mutta onneksi Pokémon on universaali kieli.

Tämän myötä myös tunnettuuteni nousi aivan uudelle tasolle Pokémon-maailmassa ja puolen vuoden jälkeen minua pyydettiin myös vierailijakirjoittajaksi edellä mainitulle premium-sivulle. Tein tämän erittäin mielelläni, koska minulla ei ollut osa-aikatöitä, joten jokainen euro kotiinpäin oli tervetullut.

Kausi 2011-2012 ja Eye on Japan

Pelasin erittäin vähän Suomi-turnauksia koko kautena 2011-2012 Vaasa-sijaintini ja tiukan budjettini takia, mutta jonkun verran pääsin pelaamaan. Voitin kaikki paitsi kaksi turnausta, joissa pelasin Suomessa ja Ruotsissa.

Isoin muutos tähän vuoteen olikin, että samalla kun peli oli mennyt huomattavasti huonompaan suuntaan nopeuden ja tuuripainoitteisuuden takia, en juuri pystynyt Vaasassa treenaamaan. Kaikki pakat, pelaaminen ja kirjoitukseni blogiin olivat täysin teoria-tasolla. Minut kuitenkin pelasti jälleen oma aktiivisuuteni.

Olin muutaman vuoden käyttänyt google translatea kääntämään japanilaisten Pokémon TCG-bloggaajien nettisivuja. Ja kun tapasin erään tytön Suomessa, joka osasi lukea ja kirjoittaa japania erittäin sujuvasti, pyysin häneltä apua. Halusin ottaa yhteyttä erääseen japanilaiseen Pokémon TCG-bloggaajaan, jolla oli mielestäni mielenkiintoisia pakkalistoja. Lähetin bloggaajalle japaniksi sähköpostia kaverini avulla ja kysyin, haluaisiko hän alkaa vaihtamaan ajatuksia korttipelistä.

Yllätyksekseni japanilainen bloggaaja vastasi ja oli innoissaan. Vastaaja oli Yuki Fujimori – tuttavallisemmin Ukinin-san – joka oli tietämättäni vuoden 2004 MM-kisojen nelonen Master-ikäluokassa. Tästä alkoikin omanlainen monen vuoden kirjekaveri-suhde, jossa jaoimme listoja ja ideoita.

Erityisen mielenkiintoiseksi tämän minulle kuitenkin teki sen, että Japanissa kortit julkaistiin aina vähän aikaisemmin, joten Japanin metagame oli aina ”edellä” länsimaita. Ukinin-san sanoi, että seuraavassa sarjassa julkaistaan kortti nimeltään Mewtwo EX. Ja se on kuulemma täysin ylivoimainen.

Laitoin infoa kaikille suomalaisille ja tilasimme halvalla kymmeniä Mewtwo EX:iä. Tämän jälkeen aloitin Ukinin-sanin luvalla blogissani uuden ”Eye on Japan”-sarjani, jossa kerroin Japanin metagamesta. Asia, josta ei länsimaissa tällöin tiedetty vielä mitään. Nostin esiin Mewtwo EX:n hyvyyyden ja kortin hinta nelinkertastui muutamassa päivässä artikkelini julkaisusta.

Kuinka hyvä Mewtwo EX sitten oli? Juuri niin hyvä kuin Ukinin-san sanoi, ja samaan aikaan se teki pelistä entistä tyhmemmän ja yksinkertaisemman. Olin niin turhautunut pelin suuntaan, että tein mielenosoitukseksi elämäni yksinkertaisemman pakan tuleviin EM-kisoihin. Mutta siitä lisää ensi tekstissä!