Erään Pokémon-mestarin tarina: Osa 19 – All Stars

Tämä blogiteksti jatkaa tosielämän tarinaa siitä, kuinka minusta tuli ihka aito Pokémon-mestari – tarkalleen Pokémon-kortilla pelaamisen kuusinkertainen suomenmestari. Matka muutti minua täydellisesti erittäin nuoresta alkaen ja tarjosi nuorelle teinipojalle maailman, jota en olisi koskaan edes uskonut olevan olemassa – sekä samalla vei minut matkalle ympäri maailmaa käytännössä ilmaiseksi rakkaan harrastukseni avulla.

Pokémon-tarinoita blogiini ilmestyy kerran puoleentoista kuukauteen ja vaikka aihe meneekin huomattavasti itse blogini pääaiheen ohi, tarinoissa on myös paljon oppeja, joita kannan mukanani arjessa oli kyse elämästä, työelämästä tai kaverisuhteista. Toivonkin, että tekstejä lukemalla pääsee mukaan niin itse kaikkeen siihen jännitykseen, jota koin nuorena, että tiettyihin oppeihin, joita opin menestyksestä ja jatkuvasti vastoinkäymisistä, mitä kilpapelaaminen elämään tuo.

Näitä tarinoita on mukava muistella ja kertoa. Onkin ollut mukavaa kuulla, että tekstit ovat saaneet innostuneen vastaanoton ja seuraavaa tarinaa odotetaan aina innolla.

Ennen kuin jatkan tarinaa, jos et ole lukenut, kannattaa lukea aiemmat osat eli mistä kaikki lähti ja mitä sitten tapahtui ja mistä tarina jatkaa matkaansa. Linkit avautuvat omiin välilehtiinsä.

Erään Pokémon mestarin tarina: osa 1
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 2
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 3
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 4
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 5
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 6
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 7
Elämäni tärkeimmät opetukset (osa 8)
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 9 – minun huippuni part 1
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 10 – minun huippuni part 2
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 11 – minun huippuni part 3
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 12
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 13
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 14
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 15
Erään Pokémon mestarin tarina: osa 16
Erään Pokémon mestarin tarina osa: 17 
Erään Pokémon mestarin tarina osa: 18

Tekstit ovat hieman keskimääräistä pitempiä blogitekstejä, joten kannattaa ottaa rauhallinen paikka ja nauttia tarinan matkasta. Olen pyrkinyt tekstit jatko-osista huolimatta rakentamaan aina siten, että ne kertovat aina vähintään yhdestä vuodesta kerrallaan, jolloin kausi aina käynnistyy uudelleen. Koska tarinoista on aikaa vuosikymmen, löydät myös väliotsikoista aina vuoden ja ikäni siihen aikaan.

Top Cut Invitational – All-stars – 2012 (21v)

Jos muistat viime tekstistä, motivaationi pelin suhteen oli kaikkien aikojen pohjissa. Peli oli mennyt huonoksi ja en oikeastaan tiennyt enää, miksi pelasin. Todennäköisesti siksi, koska en tiennyt, mitä olisin ilman Pokémonia ja siitä pitämääni blogiani.

Oli kuitenkin yksi asia, joka minua vielä kiinnosti. All-star turnaus, johon olin saanut kutsun ja joka pidettiin Havaijilla heti MM-kisojen jälkeen. Turnauksessa oli kahdeksan pelaajaa kolminkertaisesta maailmanmestarista Jasonista ainoaan Master-ikäluokan maailmanmestariin, joka ei hävinnut turnauksen aikana yhtäkään matsia, Yamatoon. Kaikki turnaukseen osallistuvat olivat täysiä legendoja, jotka jokainen lajin pelaaja tunti nimeltä – ja sitten olin minä, joka ei kaikesta viime vuoden huomiosta huolimatta ollut vielä kaikkien tuntema.

Top Cut Invitational on näin jälkeenpäin ajateltuna mielestäni ajan kuva, jota elämme edelleen. Olin all-star ennen kaikkea siksi, koska pidin suosittua blogia. En siksi, että olin voittanut kuusi Suomenmestaruutta, rakentanut kaksi maailmanmestaruuspakkaa ja ollut monena vuotena 32 parhaan joukossa MM-kisoissa ja EM-kisoissa, ja vaikka Suomi oli kiistämättä maailman parhaita Pokémon-maita.

Olin kaikkia näitä, mutta Pokémon-maailma nosti minut supertähti-statukseen vasta julkisuuden myötä. Tämä pätee mielestäni edelleen moneen asiaan nykymaailmassa. Julkisuus ja suuri kansansuosio itsessään saattaa tehdä ihmisestä monen silmissä kuuntelemisen ja näkemisen arvoinen – vaikka oikeasti se ei tätä olisi. En itse välitä tästä idolisoinnista, koska näin sen kääntöpuolet jo suhteellisen nuorella iällä. Samasta syystähän edelleen julkkiksia pääsee kansanedustajiksi aivan liikaa – ja moneen muuhun paikkaan.

Joka tapauksessa, olin samaan aikaan innoissani, että harmissani tästä turnauksesta. Pääsisin vihdoin mittelemään absoluuttisesti maailman parhaita vastaan, joita vastaan en ollut koskaan päässyt MM-kisoissa. Olin harmissani siksi, että miksi sain tämän mahdollisuuden vasta kun peli oli huono, taitoni ruosteessa ja motivaationi pohjamudissa. Mikä tahansa aiempi vuosi olisi kelvannut.

Lauantaina en osannutkaan päättää, mitä pelaisin tässä turnauksessa, koska koko metagame oli niin yksipuolinen ja tylsä. Näin kuitenkin mielenkiintoisen pakan lauantaina MM-kisoissa, joka ei pelannut Mewtwo EX:ää, vaan pyrki hidastamaan peliä. Pakka ei pärjännyt turnauksessa, mutta oli aidosti mielenkiintoinen ja monipuolisempi kuin yksikään pakka, jota olin nähnyt vuoteen. Keräsin kortit nopeasti kasaa pakkaa varten lauantaina, ja totesin, että syteen tai saveen. Meninkin turnaukseen pelaamatta yhtään harjoitusottelua pakalla.

Koska elämme vuotta 2012, Youtube oli alkanut nousta suosiossa koko ajan ja osa turnauksen otteluista videoitiin. Turnauksen formaatti oli yksinkertainen. Häviä kaksi ottelua ja tipu pois turnauksesta. Koska pelaajia oli vain kahdeksan, tämä oli suhteellisen yksinkertainen ja toimiva tapa. Miten turnaus sitten meni?

1. Ottelu Yuta Komatsuda (Mewtwo EX/Darkrai EX)

Kuvittelin, että vastassa ei olisi tuttuja, mutta luonnollisesti sain vastaani ainoan pelaajan, jota vastaan olin aiemmin pelannut MM-kisoissa. Tarkemmin vuoden 2009 MM-kisojen ensimmäisellä kierroksella. Olin voittanut Komatsudan aiemmin MM-kisoissa, joten lähdin tähän otteluun nollastressillä. Komatsuda oli niin maailmanmestari kuin 1x Japanin mestari.

Komatsuda pelasi luonnollisesti formaatin parasta ja pelatuinta pakkaa samalla kun oma pakkani oli kaukana siitä. Peli oli tästä huolimatta äärimmäisen tiukka ja meni aivan viimeiseen vuoroon saakka. Mitään ei kuitenkaan ollut itselläni tehtävissä. Olin pelannut täysin uudella pakalla mielestäni täydellisesti, mutta voitto jäi itselläni 10 damagen päähän ennen kuin Komatsuda otti viimeisen prizen.

Tappio luonnollisesti harmitti heti alkuun, mutta lopulta johti parhaimpaan lopputulokseen, jota olisin voinut toivoa.

2. Ottelu Jason Klaczynski – Vileplume/Terrakion/Mismagius/Darkrai EX

Jos olet lukenut kaikkia aikaisemmat Pokémon tekstini (respect, jos olet edelleen mukana!), saatat muistaa yllä olevan nimen jostain. Miksi? Tätä varten meidän täytyy palata aivan ensimmäiseen osaan ja siihen, miten koko Pokémon-matkani sai alkunsa.

Kun olin 11-vuotias, luin Koululainen lehdestä MM-kisoista. En ollut koskaan pelannut turnauksessa enkä tiennyt mistään mitään. Matka Hyvinkään oman kodin lattialta MM-kisoihin ja All-stars turnaukseen Havaijille (jossa vuoden 2002 MM-kisatkin pidettiin) oli käytännössä vain mahdoton unelma. Ja kenet näin Koululainen lehdessä voittavan MM-kisat 2002? Jason Klaczynskin.

Saatat myös muistaa, että Jason voitti maailmanmestaruuden vuonna 2006, että omana huippuvuotenani 2008, jolloin kaikki toivoivat minun ja Jasonin välistä ottelua. Vuonna 2012 Jason olikin ainoa moninkertainen maailmanmestari ja kiistattomasti maailman paras pelaaja. Jason oli onnistunut välttämään minut vuoden 2008 MM-ksoissa ja en ollut koskaan päässyt pelaamaan häntä vastaan. All stars-turnauksen ensimmäisen kierroksen tappio kuitenkin mahdollisti tämän minulle.

Kymmenen vuotta takaperin hahmo oli saavuttamaton lehden sivulla- Nyt, 10 vuotta myöhemmin, sitten istuin häntä vastassa All-star-turnauksessa ja voisin vihdoin saada varmuuden sille, että pystyin voittamaan kiistatta maailman parhaan. Sitten voisin eläköityä rauhallisin mielin. Jos et halua spoilaantua tekstistä miten peli meni, voit katsoa sen edelleen Youtubesta. Peli kestää n. 24 minuuttia.

Myös loput turnauksen otteluistani näyttävät edelleen löytyvän Youtubesta.

Jason pelasi samanlaista pelin hidastumispakkaa kuin omani ja olin tästä äärimmäisen kiitollinen. Tämä match-up olisi todennäköisesti ainoita koko metagamessa, jossa tuurilla olisi erityisen pieni merkitys, koska pelitempo olisi äärettömän hidas. Tavallinen tämän formaatin matsi kestikin noin 10 minuuttia ja kuten videostakin huomaa, ottelu kesti yli tuplat tästä.

Muistan hyvin, miten peli eteni. Saimme molemmat hitaat alut, koska molempien pakka perustuu siihen, että vastustajan pakka olisi nopea ja lähtee käyntiin aina tappiolta. Tämän jälkeen, koska ymmärsin, että minun ei tarvitsisi pelata ottelua perinteisesti, en edes yrittänyt saada peliä hidastavia kortteja pöytään, vaan keskityin vain pelin rakentamiseen. Jason taas pelasin pakkaansa enemmän perinteisesti ja toi pelin hidastajan (Vileplumen) pöytään.

Tämä päätös hävisi hänelle pelin, koska häneltä loppui pelistä tila kesken, koska en tarkoituksellisesti tuhonnut hänen Pokémonejaan vasta, kun siihen oli tarve. Käytännössä hän siis teki yhden virheen, jota suurin osa pelaajista ei edes koe virheeksi, mutta koska olin juuri luovissa control-otteluissa parhaimmillani, tiesin mikä eniten sattuisi ja onnistuin virheestä sakottamaan. Oli mielenkiintoista kuulla kommentaattorin kommentit pelistä, koska tuntui, että hän todennäköisesti katsoi ottelua erittäin eri näkökulmasta kuin minä tai Jason.

Pelin jälkeen tuntui, kun valtava taakka olisi tippunut harteiltani. Olin voittanut kiistatta maailman parhaan pelaajan match-upissa joka vaati molemmilta pelaajilta kaiken taitojen käyttämisen, mitä tämän aikainen peli pystyi vaatimaan. Ja voitin siihen, että pelasin paremmin. Koska en ollut koskaan voittanut maailmanmestaruutta, koin, että minulla oli edelleen todistettava itselleni, että pystyn kuin pystynkin voittamaan maailman parhaan. Enhän koskaan päässyt sitä todistamaan maailmanmestaruusfinaalissa vuoden 2008 karmean huonon tuurin takia.

Ja tein sen vielä pakalla, jolla olin pelannut äärimmäisen vähän. Jason voitti vielä yhden maailmanmestaruuden kaksi vuotta tämän turnauksen jälkeen, kun olin pelin jo lopettanut.

Muistan hyvin hetken, kun peli päättyi. Vaihdoimme muutaman sanan Jasonin kanssa pelistä. En tuntenut iloa voitosta. En jännityksen laukeamista. En huomannut vieressä raivokkaasti taputtavaa yleisölaumaa. Tunsin vain valtavan helpotuksen aallon jyräävän ylitseni. Olin todistanut itselleni kaiken, mitä tarvitsin ja tunsin, että matkani pelin parissa olisi vihdoin lopussa. Viimeinen vuosi oli jo maistunut puulta, mutta tämä voitto oli puun syömisen arvoista. Sain juuri sellaisen lopetuksen kilpailulliselle Pokémon-korttipelaamisen matkoilleni, kun halusin ja en olisi itse keksinyt edes parempaa lopetusta tälle.

Ottelu on siitä merkityksellinen, että useasti Pokémon-turnauksissa minulta kysyttiin, onko minulla isot paineet, kun ihmiset odottavat minulta aina paljon. En kokenut paineita, ja syy on yksinkertainen. Silloin (ja myös nykyään), olen edelleen itseni kovin kannustaja ja kirittäjä. Vaadin itseltäni aina enemmän kuin muilta – ja mitä muut edes usein uskaltavat vaatia muilta. Moni saattaa kokea tämän raskaaksi tavaksi elää, mutta todellisuudessa tämä tekee elämästäni ja asioista usein myös paljon mielekkäämpiä, koska voin olla varma, että kaikki asiat, mitä teen syntyvät sisäisestä – ei ulkoisista motivaattoreista.

Sain todistettua itselleni kaiken, mitä halusin tällä pelillä ja vaikka kyseessä oli vain yksi ottelu, sain täydellisen mielenrauhan. Todellisuudessahan moni katsojakaan tai suomalainen pelaaja tuskin edes muistaa tätä ottelua, mutta itselleni ottelu oli yksi urani merkityksellisimmistä.

3. Ottelu John Roberts II (Klinklang)

Kyllä, Klinklang on oikeasti Pokémonin nimi. Ehkä korttipelin suunnittelijat eivät olleet ainoat, joilla tässä Pokémon generaatioissa oli hetken aikaa ideat huonoja ja lopussa.

Mutta tosiaan, turnaus jatkui, koska voitin Jasonin. Harmittavaa kyllä tässä ottelussa kyseisen vuoden USA:n mestaria vastaan ei ollut mitään pelattavaa. Siinä, missä Hammertime olisi voittanut automaattisesti Klinklangin, Klinklang voitti automaattisesti pakan, jonka valitsin tähän turnaukseen.

Tämä oli toinen ilmiö tässä metagamessa, mikä oli aiemmin poikkeuksellista Pokémonissa, mutta nyt yleistä. Match-upeista löytyi suoria autowin ja autoloss-match-upeja, joiden pelaaminen oli 100% turhaa. Toinen pakka ei pystynyt milloinkaan, edes hyvällä tuurilla, match-upia voittamaan. Tällä kertaa istuin kuitenkin pöydän väärällä puolella ja hävisin ottelun ja samalla tipuin turnauksesta ulos.

Matka lähestyy loppuaan

Vuosi 2012 olikin viimeinen vuosi monella tapaa itselleni Pokémon parissa. Pelasin vielä vuonna 2013 ja 2014 satunnaisesti, mutta tein tätä pitkälti vain blogini takia, jonka aktiivisen päivittämisen lopetinkin jo vuoden 2013 aikana. Pääsin vuonna 2012 vihdoin Tampereelle opiskelemaan, missä valmistuin KTM:ksi.

Erosin 2012 myös toisesta tyttöystävästäni ja kaikin puolin voin sanoa, että vuodet 2013-2014 olivat siirtymävuosia ns. uuteen minääni ja uuteen elämääni. Ei siis ole sattumaa, että Omavaraisuushaasteen perustin vuonna 2015, kun olin elämäni ja omalla tavallaan myös identiteettini uudelleen saanut rakennettua. Nuorena se ei ollut millään tavalla helppoa ja muutoskivut olivat aitoja.

Vaikka tähän tarinaan olisikin hauska lopettaa, on kuitenkin vielä siis jäähdyttelyvuodet jäljellä – matka jatkuu siis vielä yhden tekstin verran. Ja silloin päädymmekin vielä eksoottisempaan lokaatioon – eli tarkemmin Japaniin! Mutta siitä viimeisessä osassa.