Koulumenestykselläsi ei ole mitään väliä sen jälkeen, kun olet päässyt korkeakouluun. Mutta silti etenkin korkeakouluopiskelijat stressaavat opinnoistaan ylivoimaisesti eniten ja mielenterveysongelmat räjähtävät aina korkeakouluikäisillä. Kasvu on jatkunut jo pitkään, koronan pahentaessa sitä entisestään.
Tänään sanonkin jotain, mistä pitäisi puhua paljon enemmän opiskelijoiden hyvinvoinnin turvaamiseksi ja ihan muutenkin. Korkeakoulunumeroilla ei ole mitään väliä. Ketään ei kiinnosta yliopistotodistuksesi. Ketään ei kiinnosta, minkä numeron sait kandista tai opinnäytetyöstäsi.
Ketään ei etenkään kiinnosta Pro Gradusi numero tai oikeastaan sen aihekaan. Joten räpellä ne pois alta numerolla kuin numerolla ja jatka elämääsi. Pahin virhe, minkä voit tehdä on menettää yöunesi tai venyttää opiskeluasi opiskelujesi numeroiden tai laadun takia. Sillä ei ole mitään väliä. Karua, mutta totta etenkin kun tietää, kuinka suuriksi ongelmiksi nämä asiat muuttuvat opiskelijoille, jotka pyrkivät koulusta valmistumaan.
Tässä kirjoituksessa puhunkin siis lukiosta sekä siitä erinäisiin korkeakouluihin siirtyvistä ihmisistä. Ammatti- ja kauppaopistoihin minulla ei valitettavasti löydy tarpeeksi kosketuspintaa, joten puhun ennen kaikkea yliopistosta ja AMK:sta.
Koulunumeroilla ei tee korkeakouluun sisäänpääsyn jälkeen enää yhtään mitään, älä siis stressaa turhasta
Koulumenestys on elämämme keskiössä yli vuosikymmenen ja niin opettajat kuin vanhempamme yleensä kannustavat meitä opiskelemaan ja samaan hyviä numeroita. Olen yhdessä asiassa tästä samaa mieltä – opiskelu kannattaa aina ja siihen kannattaa panostaa. Kun sanon siis, että numeroilla ei ole lukion jälkeen väliä, en sano, että ei kannata opiskella. Opiskeleminen on äärimmäisen tärkeätä nuorella iällä, kuin myös koulusta valmistumisen jälkeen. Järkevä ihminen opiskelee läpi elämänsä.
Sanon, että älä stressaa, jos jokin asia ei tunnu omalta tai jokin tuntuu vaikealta. Et tule siihen todennäköisesti koskaan törmäämään työelämässä ja jos tulet, tulet oppimaan sen sitten ihan käytännössä – ja toisaalta tuskin edes muistat asiaa, kun siihen joskus myöhemmin törmäät, vaikka sen joskus osasitkin. Joudut erittäin todennäköisesti opiskelemaan asian uudestaan työelämässä. On täysin okei ylittää rima niin että se tärisee vielä tunnin sen jälkeen, kun olet riman ylittänyt.
Tärkeintä, että ylität sen riman ja saat opiskeltua ja opinnäytetyöt tehtyä sekä saat sen paperin – sillä on työelämässä väliä. Sillä kuinka hyvän paperin olet saanut ei ole. Tärkeintä on, että sinulla on paperi tutkinnosta, oli se sitten vessapaperimateriaalia tai seinälle laitettavaa materiaalia.
Käytännössä numeroilla korkeakoulussa ei tee mitään, kun hakee töitä, vaan ehdottomasti tärkeämpää on suhteet sekä työhistoriasi. Voit laittaa itsesi hetkeksi työnantajan kenkiin, kun mietit. Kumman sinä palkkaisit? Ihmisen, jolla on koulusta pelkkiä vitosia vai henkilön, jolla on kakkosen keskiarvo, mutta työkokemusta alalta jo parin vuoden ajalta opiskelujen ohessa hyvillä referensseillä ja tuloksilla. Päätöksen pitäisi olla erittäin helppo.
Erityistilanne on se, jos sinulla ei ole työkokemusta. Jos et ole työskennellyt esim. maisteri- tai AMK-opiskelujesi aikana ollenkaan, on suotavaa, että sinulla on hyvät numerot – tai ainakin joku muu selitys, mihin kaikki se aika on mennyt (esim. paljon aikaa vievä järkevä harrastus, jossa sitten on pystynyt samaan oikean elämän taitoja, mitä voi hyödyntää myös työelämässä).
Ja kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, opiskelijoille on AINA TÖITÄ. Kyse on vain siitä, mitä töitä suostut tekemään. Ymmärrän, että korkeakouluopiskelijoista moni ei halua olla puhelinmyyjä tai kaupan kassa, mutta opiskelijalla ei ole mielestäni varaa kursastella töiden laadun suhteen. Etenkään, kun moni näistä hylkiötöistä näyttää aidosti hyvältä vastavalmistuneen CV:ssä – mikä kertoo ihmisen työmoraalista enemmän kuin se, että mikään työ ei ole hänelle ”liian huono”?
Työelämä on erittäin erilaista verrattuna opiskeluun, koska työelämä on lähes kaikissa töissä jatkuvaa interaktioita muiden ihmisten kanssa, viestintää, ihmissuhteita sekä kaikkea muuta, mitä ei yksinkertaisesti näy sinun koulunumeroissasi. Sosiaalisesti täysin kyvyttömät ihmiset pystyvät menestymään paperilla erinomaisesti, mutta työelämässä nykyään niissä asiantuntijakeskeisimmissäkin töissä sosiaaliset taidot ovat usein huomattavasti isompi plussa kuin se, että osaa suorittaa omaa työtään.
Työelämä ei ole koulua ja molemmissa tarvittavat vahvuudet ovat täysin erilaisia. Jos siis et ole koulussa hyvä, älä huoli, voit menestyä siitä huolimatta erinomaisesti työelämässä!
Vaikka sanon, että numeroilla ei ole mitään väliä, haluan kuitenkin muistuttaa, että aina löytyy poikkeuksia. 99% ajasta numeroilla ei ole väliä, mutta suosittelen panostamaan numeroihin, jos sinua kiinnostaa joku seuraavista asioista korkeakoulun jälkeen.
– Konsultin ura
– Pankkien ja rahoitusalan työllistävät trainee-ohjelmat
– Akateeminen ura
– Lisäkouluttautuminen
– Gradun tekeminen yritykselle
Konsulttitalot sekä pankit ovat jostain syystä erityisen kiinnostuneita numeroista. En tiedä miksi. Ehkä he haluavat suorittajia ja sellaisia, jotka ovat valmiita tekemään töitä loputtomasti? Konsulttitaloissa ymmärrän tämän, koska etenkin aloittelevan konsultin päivät ovat aivan järjettömiä verrattuna palkan matalaan tasoon. Pankeissa tilanne ei ole ihan näin paha.
On varmasti pari muutakin ei listassa olevaa työnantajaa, jotka haluavat nähdä todistuksesi, mutta suurempaa osaa työpaikoista ei paperisi kiinnosta. Usein etenkin alku-uralla tärkeintä on se, kenet tunnet, ei se, mitä tiedät todistuksen mukaan. Ja jälleen, pankki- ja konsulttiuralla pari vuotta oltuasi, todistus on jälleen täysin turha. Jos sinulla on siis muita tapoja saada jalka väliin näihin taloihin, et tule todistuksella näissäkään tilanteissa tekemään mitään.
Itselläni on kauppakorkeakoulusta n. 2,9:n keskiarvo ja olisin päässyt jo ennen valmistustani konsulttitaloon töihin, mikäli olisin vain halunnut – vain koska satuin tuntemaan vanhemman vastavalmistuneen kyseisestä firmasta. En kuitenkaan ottanut tarjousta vastaan, koska konsultin uraa enemmän arvostan vapaa-aikaani.
Kaikki mikä liittyy kouluun, oli se sitten tohtorin tutkinnon tekeminen tai myöhemmin uudelleenkouluttautuminen on myös tilanne, jossa numeroilla on väliä. Mutta tämä on varmasti luonnollista ja uskon, että jos sinua akateeminen maailma niin paljon motivoi, niin numerosi ovat valmiiksi hyviä. Ammattikorkeakoulussa numeroilla taas on väliä etenkin, jos kiinnostaa mennä tekemään esim. tradenomista kauppatieteiden maisterin tutkinto myöhemmin, tämä on hyvä huomata.
Ja Gradulla taas ei tee 99% ajasta yhtään mitään, mutta toki siihen on hyvä panostaa, jos sen tekee yritykselle (ja yritystä siis oikeasti kiinnostaa se – aika usein ei edes kiinnosta, vaikka ovat lupautuneet siitä maksamaan).
Mutta tässäkin on hyvä huomata se, mihin kannattaa panostaa. Panosta Gradussa niihin asioihin, jotka ovat yritykselle tärkeitä (eli se parin sivun tiivistelmä johtopäätöksistä), älä teoria- ja muuhun akateemiseen osioon. Kukaan yrityksessä ei tule koskaan lukemaan koko Graduasi, vaan työkiireiset ihmiset arvostavat sitä, että 80-sivun Gradu on tiivistettynä mieluiten siihen yhteen PowerPoint diaan.
Etenkin ylioppilastutkinnon merkitys ja painotus on naurettava yhteiskunnassamme
Vastenmielisimpiä asioita, mitä tiedän on aina uuden hallituksen muodostuessa, kun iltalehdet ottavat esiin UUSIEN MINISTERIEN YO-TODISTUKSET. Ja sitten kansa nauraa, kun tämä ja tämä sai huonon numeron pitkästä matikasta, englannin kielestä tai vaikka yhteiskuntaopista ylioppilaskirjoituksista. Miten hän voi olla valtiovarainministeri, kun kirjoitti pitkästä matikasta vain B:n? Tai, että miten ulkoministerillä voi olla englannista C?
Media on tässä yksi suurimpia syyllisiä, sillä yo-todistuksia haetaan julkisuuteen vain, koska ne ovat ainoita julkisia papereita, joihin ihmiset voivat samaistua ja ihmiset tykkäävät urkkia. Onko omalla tietotaidolla yhdessä kokeessa, jonka on tehnyt alle kaksikymppisenä väliä, jos on nyt 40- tai 50-vuotias? Puhumattakaan siitä, että integraaleja ei tarvitse osata edes, vaikka olisi Applen talousjohtaja. Vastauksen pitäisikin olla itsestään selvä.
Sama koskee myös itseäni, olen juuri ja juuri 30-vuotias ja olen kasvanut ja oppinut asioita sitten ylioppilaskirjoituksen niin valtavasti, että ottaisin sen henkilökohtaisena loukkauksena, jos joku kaivaisi nyt ylioppilaskirjoitukseni esiin töissä ja olisi ”et ole pätevä tähän työhön, koska kirjoitit pitkästä matikasta B:n!”. (Kirjoitin B:n ihan oikeasti ja yo-paperini olivat muutenkin täysin vessapaperia – ja urallani se ei ole vaikuttanut mitenkään). Kun ihmisen kompetenssia arvioidaan teini-iän suoritusten mukaan, olemme aika vaarallisella tiellä.
Tämän lisäksi media tekee tässä tuhoa myös sen osalta, koska se nostaa kymmenen L:n ylioppilaita joka vuosi esille. Tämä ja tämä kirjoitti näin ja näin monta L:ää! Kuinka monta kertaa olet nähnyt uutisissa, kun joku suomalainen on väitellyt tohtoriksi huippuarvosanoin, jostain oikeasti yhteiskunnallisesti tai globaalista merkityksellisestä asiasta? Paljon harvemmin, koska se vaatisi medialta vähän perehtymistä asiaan sen sijaan, että he etsisivät vain listasta ne nimet, jotka saivat eniten L-numeroita. Väitöstutkimuksistakin eniten mediaa tuntuu kiinnostavan ne, joista saa parhaat klikkiotsikot ja jotka saavat ihmiset pyöräyttelemään silmiään.
Ja tässä päästään pääasiaan.
Media ruokkiikin jatkuvasti mielestäni yhtä vaarallisimpia stereotypioita, että kasvu ja oppiminen päättyisi kouluun ja että koulussa opitut asiat ovat niitä tärkeimpiä – vaikka asia on juuri toisinpäin. Jos pitää silmät auki, oppiminen on aina elämänmittainen prosessi ja etenkin työelämässä oppii niin järjettömästi asioista ja ihmisistä, että koulu monesti jää kakkoseksi tässä. Arvostan itse valtavasti yleissivistystä, mutta sekään ei ole verrannollinen yhteiskuntaopin tai historian yo-todistusnumeroon 19-vuotiaana.
Olin itse onneksi päässyt jo yliopistoon opiskelemaan, kun hallitus kaikessa viisaudessaan muutti yliopistojen sisäänottovaatimuksia. Kun luin ensimmäisen kerran esim. siitä, että oikeustieteelliseen, lääketieteelliseen ja kauppakorkeakouluun pääsee suoraan yo-koetuloksilla leukani loksahti lattiaan. Miten KUKAAN voisi kuvitella, että tämä on hyvä idea? Jouduin itse lukemaan kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin viisi eri pääsykoekirjaa, jotka kaikki sisälsivät talousaiheisia asioita, mitä ei lukiossa opiskeltu. Samaan aikaan siis testataan oikeasti kiinnostusta kauppakorkeakoulun aiheisiin, kuin oppimista. Tämä myös helpottaa peruskurssien suorittamista.
Ja sitten se tapahtui, uudet opiskelijat alkoivat kauppakorkeakoulussa reputtamaan peruskursseja, jotka olivat itselleni ja kenelle tahansa kanssani samaan aikaan kauppiksessa opiskelleelle juuri sopivantasoisia kursseja, jotka voitiin yhdistää ensimmäisen vuoden biletykseen. Mutta koska todistusvalinta mahdollisti täysin untuvikkona kauppakorkeaan siirtymisen (joka helppoudestaan huolimatta on kuitenkin täysin eri asia kuin lukio), uusilla opiskelijoilla on ongelmia kurssien kanssa, jotka ovat helppoja kenelle vain, joka on edes vilkaissut pääsykoekirjoja joskus.
Tämä tuli hallitukselle yllätyksenä ja en voi ymmärtää miten, koska kuka tahansa juuri vähän aikaa sitten opiskellut tiesi, että tässä käy näin. Ja varoituksia tästä oli enemmän kuin tarpeeksi asiantuntijoilta etukäteen. Turhautumiseni saattaa näkyä tämän tekstin läpi, heh.
Näiden asioiden lisäksi järjestelmä ei ota lähellekään tarpeeksi huomioon sitä, että ihmiset kehittyvät eri tahtia ja parin kahden viikon koeryppään merkitys elämään on aivan liian iso. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos minun aikaani säännökset olisivat olleet samaan kuin nykyään. Olin itse menettänyt lukiossa opiskelumotivaationi täysin ja olin eronnut ensimmäisestä tyttöystävästäni juuri ennen yo-kirjoituksia. Jos muistat vielä miltä ensimmäinen särkynyt sydän tuntuu teini-iässä, ymmärrät, että en pystynyt enkä halunnut keskittyä yhtään mihinkään moneen kuukauteen tämän seurauksena.
Lopputuloksena itselläni oli B:tä, C:tä ja M:ää sisältävät paperit, joilla ei tehnyt yhtään mitään. Ei silloin eikä nyt. Huvittavasti toinen esimerkki on sisareni elämästä, joka sattui sairastumaan monen viikon mononukleoosiin juuri silloin kun oli yo-kirjoitukset. Hän kirjoitti 38,5 lämmössä ja kipulääkkeissä neljän aineen yo-kirjoitukset (ja kirjoitti silti esim. allekirjoittanutta paremmat paperit, mutta jäi silti huomattavasti oikeasta tasostaan).
Jos tämä on pelkästään omat kokemukseni, kuinka monta erilaista tai samanlaista kokemusta Suomesta löytyy yo-kirjoituksiin johtuen? Aivan järkyttävästi. En ymmärrä, miksi Suomen valmiiksi hyvää järjestelmää ollaan tuhottu ja siirtymässä kohti esim. Englannin ja Japanin kaltaista A-levels tasoa, jossa oikeasti yksi koe tyyliin määrää elämäsi ja ihminen stressaa itsensä hengiltä jo täysi-ikäisyyden kynnyksellä.
Koulujärjestelmän pitäisi tukeakin alusta loppuun kaikkia niitä elämäntilanteita, joihin törmäämme nuoruudessa, jolloin olemme kuitenkin heikoimmillamme ja epätasapainoisillamme. Nykyinen malli ei sitä tee ja asia pitäisi muuttaa äärimmäisen nopeasti, koska tässä leikitään ihmisten tulevaisuuksilla ja hukataan paljon potentiaalisia ihmisiä, jotka vain kypsyvät muutaman vuoden myöhemmin, mutta ajetaan ojaan, koska järjestelmä on niin tönkkö. Ja en edes halua mennä ensikertaishakijakiintiöön ja siihen, mitä ongelmia ja aukkoja se tuottaa järjestelmään.
Yhteenveto
Olen nähnyt niin paljon stressiä ja ahdistusta näihin asioihin liittyen ympärilläni, että olen aidosti turhautunut asioiden laitaan. Nämä ovat mielestäni isoimpia ongelmia suomalaisessa yhteiskunnassa nuorten elämässä ja olisi ratkaistavissa, jos poliittista ymmärrystä ja tahtoa ongelmien ratkomiseen olisi. Miksi näille asioille ei tehdä mitään? En voi ymmärtää.
Jos olet nuori opiskelija tai aikuinen, jolla on opiskelevia nuoria – haluaisin, että otat tästä kirjoituksesta yhden pääajatuksen. Elämäsi ja menestyksesi ei ole kiinni todistusnumeroistasi – missään kohtaa työelämää. Työelämässä tehdään asioita ja keksitään ratkaisuja sen sijaan, että opetellaan ulkoa asioita ja vastataan esseekysymyksiin.
Opettajakavereiltani olen kuullut, että peruskoulu on muuttunut hyvään suuntaan siinä, että se on samalla yleissivistävä, että valmistaa paremmin nykyisen maailman haasteisiin, mutta tuntuu, että tämä iso portti monelle – lukio ja yo-kokeet – ovat muuttuneet vain huonompaan suuntaan.
Jos olet hyvä koulussa, hienoa! Siitä on hyötyä, eikä kannatta ehdottomasti lopettaa hyvien numeroiden saamista, jos oma osaaminen ja kiinnostus riittää. Älä kuitenkaan stressaa kokeista tai opinnäytetyön numeroista turhaan, jos tuntuu, että se alkaa haitata terveyttäsi tai elämääsi. Suorita tutkinto, ota paperit käteen ja näytä kyntesi työelämässä – kahden vuoden päästä kukaan (edes sinä itse), ei muista koulutustasi tai titteliäsi.
Mitä he sitten muistavat? Asenteesi, sosiaaliset taitosi ja suhteesi, verkostot, kehittymiskykysi työssä sekä jatkuvat työelämän tulokset – ei numeroita paperilla, joka on pian antiikkista historiaa.
————————————–
Voit tilata huippuarvostelut saaneet sijoituskirjani Viisas sijoittaja nyt erikseen tai yhdessä muiden kirjojen kanssa Adlibriksestä täältä 29 euron hintaan tai Tammen omasta verkkokaupasta kirja.fi.
Äänikirjojen ystäville kirja löytyy esimerkiksi Bookbeatistä ja Storytelistä sekä muista suomalaisista äänikirjapalveluista.
Jos olet uusi lukija ja olet kiinnostunut säästämisestä, sijoittamisesta, rahan tekemisestä tai taloudellisesta riippumattomuudesta aloita tästä ja löydä helpoiten sinua kiinnostavimmat kirjoitukseni. Blogini kattaa jo yli 700 tekstiä, joten olen varma, että löydät etsimäsi.
Muista seurata Omavaraisuushaastetta käyttämässäsi sosiaalisessa mediassa saadaksesi heti tiedon uusimmista kirjoituksista!
Omavaraisuushaaste Facebook
Omavaraisuushaaste Twitter
Omavaraisuushaaste Instagram
Omavaraisuushaaste Shareville
Ai että kun resonoi mahtavasti omia ajatuksia! Tänä vuonna pääsin kauppikseen ja olen tässä muutaman vuoden valitellut yo-todistuksen painoarvoa. Itse olin lukiossa vielä lapsi joka haaveili palomiehen tai astronautin urasta enkä olisi edes kuvitellut että lukion arvosanoilla tekisi joskus jotain. Koko lukioaika meni kavereiden kanssa juoksenteluun yötä myöten ja odotin vain sitä päivää kun lukio olisi ohi. Esimerkiksi tyttöjen ja poikien kehityksessä on valovuosien ero tuossa iässä. Uskomatonta miksi tuollainen järjestelmä on kehitetty.
Onnittelut kauppikseen pääsystä! Tuo on itseasiassa erittäin tärkeä pointti, mistä en edes itse muistanut mainita, että tytöt ja pojat tosiaan kehittyvät huomattavan eri tahtia. Ja muutenkin, kun lukioaika on sitä nuoren parasta ja jännintä aikaa, niin ymmärtää hyvin, että mielenkiinto on jossain muualla kuin oman uran rakentamisessa 😀
Hyvä teksti! Aloitan syksyllä lukion toisen luokan, ja tuntuu jo nyt, että paineet yo-kokeista alkavat painaa mieltä. Toivon, että tämä järjestelmä kerkeäisi muuttumaan jo siinä vaiheessa, kun pienemmät sisareni pääsevät lukioon.
Toivotaan, toivotaan. Pahasti kuitenkin tuntuu siltä, että kun tällainen systeemi vietiin läpi kaikkia asiantuntijalausuntoja vastoin, se tulee liian kauan pysymään.
Kumpa oisin lukenut tämän 10-vuotta sitten, todella hyvää asia tekstiä. Voi tietenkin olla, että joku viisaampi voisi heittää risuja rattaisiin jollain statistiikalla siitä kuinka nykyinen systeemi on ”parempi” massalle, mutta pohja periaatteena olen sinun kanssa samaa mieltä.
Joo olisi mielenkiintoista kuulla tätä nykysysteemiä puoltavia argumentteja. Usein sitä perustellaan ensisijaiskiiintiöllä (joka sekin on maailman kamalin ja väärinkäytetyin systeemi), mutta en ole vielä yhtään tutkimusta tai argumenttia nähnyt, joka olisi nostanut tässä järjestelmässä mitään oikeasti positiivista esiin.
Olen ihan samaa mieltä YO-kirjoitusten roolista korkeakouluvalinnoissa. Minulla ei todellakaan ole oma lehmä ojassa, kirjoitin YO-kokeet huippuarvosanoin (mm pitkän matikan laudatur joka on nykysääntöjen mukaan niin arvokas että siitä saa enemmän lähtöpisteitä psykologian tiedekuntaan kuin psykologian laudaturista ja kieliä opiskelemaan kuin pitkän kielen laudaturista), systeemi on silti mielestäni täysin järjetön.
Ennen vanhaan porukka stressasi YO-kokeiden jälkeen korkeakoulujen pääsykokeen kanssa, meni valmennuskursseille tms; nyt sama stressi kahta pahempana on siirtynyt lukioon. Pääsykoe korkeakouluun oli eräänlainen uusi mahdollisuus, jos oli haaskannut lukiovuotensa ja kirjoittanut kehnot YO-paperit mutta myöhemmin saanut herätyksen että akateemine ura kiinnostaa sittenkin, ei huono lukiomenestys ollut niin raskas taakka. Nyt asia on toisin, uutta mahdollisuutta ei saa. YO-kiintiö on liian suuri ja lisäksi sen toteutuksessa on järjettömyyksiä kuten edellämainittu matikkafetissi
Ja tosiaan ensikertalaiskiintiö on uskomattoman järjetön ja epäoikeudenmukainen. On ihan normaalia ottaa vastaan korkeakoulupaikka, huomata ettei se ole oma juttu ja vaihtaa alaa, tästä ei pitäisi rangaista. Tunnen useamman ihmisen joka on hakenut omaa alaansa pitkään lukion jälkeen, ottanut vastaan ja lopettanut useammassakin korkeakoulupaikassa jo kauan ennen kuin mistään ensikertalaiskiintiöstä puhuttiinkaan, ja nyt heitä jälkikäteen rangaistaan siitä että olivat ottaneet vuosia sitten vastaan paikan, kun eivät edes tienneet että se saattaisi vaikuttaa heidän jatkomahdollisuuksiinsa
Aloittaessani Helsingin lääketieteellisessä 2014 valehtelematta ainakin 90% aloittajissa (mukaanlukien minä itse) oli opiskellut jotain muuta, joillain oli tutkintokin. Nyt 65% aloituspaikoista on varattu yksinomaan ensikertalaisille. Tämä ei voi kuin huonontaa sisään päässeiden opiskelijoiden tasoa, kun ennen 10% ensikertalaisista pääsi sisään ja nyt 65%
Anteeksi luvattoman pitkä kommentti, tästä aiheesta minulla on aina paljon sanottavaa
Paljon erittäin hyviä pointteja! Ja tämä on ehdottomasti sellainen aihe, että itselläkin on monen blogitekstin verran sanottavaa 😀 vaikeaa ymmärtää päätöksenteon logiikkaa, koska tosiaan nuoria pitäisi kannustaa kokeilemaan eikä rankaista siitä, että juuri täysikäisyyden kynnyksellä ei ole valmiita suunnitelmia loppuelämäksi.
Itse olen sen verran vanhempaa vuosikurssia, että ikäiseni joutuivat lähes poikkeuksetta käymään pääsykokeet, oli ylioppilasarvosanat sitten mitä hyvänsä. Muistan kyllä stressin ja jännityksen molemmista, mutta jotenkin ihan positiivisesti. Pääsin Helsingin yliopistoon heti lukion jälkeen, mutta valitsin lopulta TKK:n, josta valmistuin. Pidän parempana pääsukoesysteemiä kuin valintaa lukiotodistuksen tai yo-kirjoitusten perusteella. Ehkäpä juuri siksi, että motivaatio on tällöin juuri siinä opiskelupaikan saannissa, eikä yo-papereissa. Toinen syy on tietysti se, että mikäli lukio/yo-kirjoitukset eivät ole kiinnostaneet / menneet putkeen, niin on silti mahdollisuus osoittaa kyvykkyytensä myöhemmin.
Pääsykoeuudistus on tosiaan hallituksen yksi surkeimpia päätöksiä vähään aikaan. Olen samaa mieltä siitä, että työnantajat 99%:ssa tapauksia eivät katso tutkinnon numeroita, mutta en siltikään pitäisi hyviä numeroita mitenkään turhana. Kuten itsekin sanot, opiskelulla on merkitystä. Numerot sattuvat vain suurimmassa osassa tapauksia olemaan se mittari, jolla tuota opiskelun laatua mitataan. En stressaisi numeroita tulevaisuuden työnantajan takai, vaan lähinnä itseni takia. Jos vessapaperi saadaan vetämällä rivi ykkösiä, niin tuskinpa sitä vessapaperia kannattaa työmarkkinoilla esitellä – eikä tosin sitä kukaan kysykään. Pointti onkin siinä, että jos sinulla on rivi ykkösiä, niin miten paljon järkeä löytyy ylipäänsä pään sisältä? Liian useasti törmää vastavalmistuineisiin, jotka eivät ole oppineet koulussa ollessaan yhtään mitään. Asioita, jotka oppisi, jos opiskeluun olisi vähän panostanut, joka taas tarkoittaa sitä, että numerotkin korreloivat tämän osaamisen kanssa.
Yleisesti on lähinnä mielenkiintoista, että tuolla tutkinnon numeroilla ei ole merkitystä. Kenet itse valitsisit kolmesta hakijasta, jotka ovat muuten samanlaisia, paitsi yhdellä on rivi ykkösiä, toisella kolmosia ja viimeisellä vitosia? Ykkösrivi lähtenee saman tien roskiin, mutta sanoisin, että juuri näissä 99%:ssa tapauksissa nämä kaksi jäljelle jäävää ovat yhtä vahvoja. Tavallaan on hyvin mielenkiintoista, että työmarkkinoilla on totuttu siihen, ettei sitä paperia katsota. En siitä itsekään katsoisi muuta kuin keskiarvon, koska siitä saa hyvän käsityksen henkilöstä.
Samaa mieltä olen siis siitä, että numeroilla itsellään ei ole väliä, mutta henkilökohtaisesti katsoisin peiliin, jos kurssista toiseen numerot ovat ykköstä tai kakkosta. Oletko oikealla alalla ja luuletko oikeasti, että selviät työtehtävistä, jos saat kurssista toiseen oikeasti huonoja tuloksia? Työelämän haasteet kuitenkin ovat usein vaikeampia kuin ne koulutehtävät.
Tuo on mielenkiintoinen kysymys, koska monella alalla itse työt ei ole välttämättä yhtään samanlaisia. Hyvä esimerkki on vaikka oma työni ja moni kokenut saman. Valmistuin ktm:ksi mutta teen it-töitä. Koulu valmisti työelämään itseäni aika pyöreän nollan ja omasta mielestäni sovin paremmin työelämään kuin kouluelämään. Samainen juttu itseasiassa sisarellani, jonka tekstissä mainitsin. Hän valmistui TKK;lta oikeasti 1,5 paperein ja on nyt hyvin menestynyt oman alan työelämässä. Työelämässä kun tosiaan harvemmin tarvitsee superintegraaleja edes teknisellä puolella.
Koenkin, että tämä on erittäin alariippuvaista, mutta suurin osa etenkin yliopisto-opinnoista ei valmista mihinkään työhön, joten suurin mittaa vain opiskelumotivaatiota. Itse työelämästä sitten monelle löytyy homma, mikä on 100-kertaa kiinnostavampi kuin koulu. Näin kävi ainakin itselläni, vaikka koulu oli ihan 3/5 kivaa.
Ja työnhaku kysymykseen, haastattelisin varmaan kaikki varmuuden vuoksi. Rekryyminen on niin ihmiskemia laji omasta mielestäni, että tärkeämpää, että ihminen sopii porukkaan kuin se, mitä numeroita on. Huonojen numeroiden taustalla kun voi kuitenkin olla jtn esim. Juuri aikaa vievä kilpaharrastus, opiskelijahallitusaktiivina oleminen tjtv.
Nyt olet kyllä ihan asian ytimessä! Missään vaiheessa uraani ei yksikään työnantaja ole kysellyt koulupapereideni perään, ainoat mitkä ovat kiinnostaneet ovat työtodistukset, suosittelijat ja luodut verkostot.
Hain uudelleen ammattikorkeakouluun 15 vuoden jälkeen vaihtaakseni pois kaupan alalta, mutta kappas, tässä välillä tuli ensikertalaiskiintiö ja jaossa on haluamalleni alalle muutama hassu paikka. Kaikkeni tein, otin valmennuskurssinkin ja harjoittelin kuukausia pääsykokeisiin, joihin ”ei tarvitse harjoitella” ja jäin silti varasijalle, koska muutama tyyppi onnistui paremmin. Ymmärrän ja hyväksyn kyllä sen, että ensikertalaisille pitää jonkinlainen kiintiö olla, mutta oikeasti 80%?!
Erittäin karu ja harmittava esimerkki. Oma äitini kouluttautui myös uudelleen monenkymmenen työuran jälkeen ja ensisijaisuus kiintiön kanssa tämä mahdollisuus häneltäkin olisi varmasti mennyt ohi noin rajulla kiintiöllä. Kunpa tälle tosiaan tehtäisiin jotain.
Olen ollut valitsemassa työyhteisöömme noin 30 henkilöä, pätevyysvaatimuksena vähintään AMK. Homma on mennyt iät ajat niin, että toimistosihteerimme koostaa hakijoiden keskeisimmät tiedot meille haastattelijoille. Em. tietoja ovat nimi, ikä, asuinpaikkakunta, tutkinto, hakijan ilmoittama kielitaito, mahd. harrastukset ja ennen muuta työkokemus melko lailla tarkkaan eriteltynä. Tutkinnon kohdalla kerrotaan vain sen tutkinnon nimike, opinahjo ja suuntautuminen opinnoissa. Eli meillä se koulutuksellisen pätevyyden toteaminen ja arvosanat jäävät käytännössä sen toimistosihteerin syynin alle … ja on kyllä sellainen olo, että numeroista hän vähät välittää. Ei se ole ainakaan minulle koskaan niitä ihastellut tai voivotellut saatikka esitellyt.
Käy järkeen! Uskoisin, että hänkään ei numeroita katso. Yleensä, kun tutkinnon on suorittanut, selvinnee myös työelämästä. Se ehkä ainut, jos ei ole valmistunut, niin silloin voi olla pieni red föag myös työelämään – tämäkin tosin tapauskohtaisesti.
Kiitos tästä, olen täysin samaa mieltä ja yrittänyt toitottaa sitä vitosia hamuileville kavereille jo kauan. Terveisin tekniikan alan opiskelija, jonka ka on 2,3 🙏
Ja tämäkin vain sen takia, että olen panostanut kurssien määrään ja siihen, että joskus valmistun, ja että oppisin oppimaan, en johonkin nippelitiedon ulkoa opetteluun tai vaikeiden matiikan laskujen päässälaskuihin
Ja tekniikan alalla keskimäärin kokeet ja opiskelu on huomattavasti vaikeampaa kuin esim. kauppakorkeakoulussa monien kurssien osalta. 2,3:n keskiarvo on varsin siedettävä, kun tietää millaisia aiheet pahimmillaan voivat olla.
Tämä. Teen yhtä kauppiksen sivuainekokonaisuutta, ja niistä saa hyvän numeron murto-osalla työtä, kuin millä pääsee teknillisen kursseista läpi. Enkä nyt sano, että kauppiksen kurssit olisivat helppoja, mutta tämä on oma kokemukseni 🙂
Tämäpä! Ja samaa suosittelin kämppiksilleni opiskelujen aikana ja hän totesi, että kauppiksen tietyn sivuaineen kurssit olivat helpoimmat koko yliopistossa (hän oli itse humanisti). Suositeltavaa ehdottomasti kaikille, joilla vähän haastavampi pääaine.
Hyvä kirjoitus, mutta osin olen eri mieltä. Toki koulunumeroista on turha stressata, mutta mutta…. ei niitä tarvitse väheksyäkään.
Minäkin soisin huomattavan, että koulumenestys ja työelämässä pärjääminen eivät sulje ollenkaan pois toisiaan vaan pikemminkin niiden voi odottaa korreloivan: jos keskiarvo on ykköstä, niin täytyy olla aika aikaavievä työ ettei parempaan pysty, ja sittenpä ei substanssiosaaminen ole tasolla jolla sen voisi odottaa olevan. Itsekin olen toki saanut työpaikat arvosanojen sijaan verkostoilla, mutta onpa kontakteja tullut myös hyvin hoidettujen opintojen myötä, nimittäin professorin kautta.
Opiskelijavalinnasta ja vastaavista voi olla montaa mieltä, enkä itse näe yo-todistuksen painottamista pelkästään huonona asiana. Keskiössähän on se, miten valitaan paras opiskelija-aines edullisin kustannuksin, eikä se, kokeeko joka ikinen yksilö tulleensa kohdelluksi ”tasa-arvoisesti” – mitä se sitten onkaan? Eikö tasa-arvoa ole sekä se, että voi halutessaan vaihtaa alaa, kuin myös se, että mahdollisimman moni pääsee ylipäätään opiskelemaan? Kuinkas painotat nämä niin että kaikille kelpaa? Vai onko kylmä totuus se, että kunhan saadaan opiskelijoiksi kaukkein kyvykkäimmät, muulla ei ole niin väliä – eipä yrityksiäkään kiinnosta kunkin yksilön käsitys tasa-arvosta vaan se, saavatko työntekijät tulosta aikaan.
On tullut nähtyä, että yliopiston henkilökunnalla on muutakin tekemistä kuin korjata pääsykokeita – ne korjaa joku väitöskirjatutkija tai vastaava puoli-ilmainen työntekijä. Koska monet pääsykokeet ovat viime aikoina ennen viimeisintä uudistusta pohjautuneet pitkälti lukion oppimäärään, käytännössä on poistunut se, että yo-kokeiden lisäksi samoja asioita testataan uudestaan ja uudestaan. Nykyäänhän yo-kokeitakin voi sitä paitsi käsittääkseni uusia rajattomasti, joten jos opiskelemaan mielii, ei kun nenä kiinni kirjaan.
Ja no ne sosiaaliset taidot… liian usein törmää ihmisiin joilla ei ole kunnollista osaamista itse asiasta ja ehkä luulevat olevansa sosiaalisesti taitaviakin vaikka ovat paremminkin pelkästään ekstroverttejä. Toki maailma on ekstroverteille rakennettu, mutta oman kokemukseni mukaan töissä pärjää oikeallakin sosiaalisella ja muulla osaamisella, hölösuu ei tarvitse olla.
En näe nykyistä järjestelmää tehokkaana juuri sen takia, että se on erittäin huonosti joustava. Ja tekstissä oleva ktm esimerkki fukseista, jotka reputtavat peruskursseja nykyään kertoo mielestäni karun todellisuuden siitä, että sisään ei ole päässyt se paras motivoitunein aines, vaan ne, jotka saivat hyvät numerot yo-kokeiden aineista, joilla ei ole mitään tekemistä yliopisto-aineen kanssa.
Siitä olen samaa mieltä, ettei numeroita tarvitse väheksyä, jos koulussa pärjää. Silloin voi ottaa numeroista ilon irti, mutta onneksi numerot eivät määritä elämää, jos taas ei niin kovaa kulje. Haluaisin, että jokainen opiskelija oppisi armollisuutta omia suorituksiaan kohtaan ja stressaisivat vähemmän (ks. Mielenterveysongelmat).
Olen itse introverteista introvertein sekä iltaihminen, joten maailmassa joka on juuri rakennettu ekstroverteille ja aamuihmisille on kyllä ollut opettelemista. Mutta onneksi myös introvertit voivat opetella niitä hyödyllisiä sosiaalisia taitoja – turhan hölöttäminen ei toki niihin kuulu. Toki kaikki ekstrovertitkaan eivät ole turhan hölöttäjiä vaan myös heistä löytyy äärettömän paljon kovia osaajia, vaikka joskus tulisikin liikaa puhetta introverttien makuun.
Hyviä kommentteja. Sosiaaliset taidot tosiaan ovat puhetta ja kuuntelua. Moni extrovertti hölöttäjä luulee omaavansa hyvät taidot, vaikka vain toivoo muiden kuuntelevan häntä
On kyllä erinomaista keskustelua ollut! Ja joo samaan törmännyt itse, vaikka toki vähän offtopiciksi meneekin.
Hei!
Hyvää tekstiä taas jälleen, mutta gradun tai tarkemmin dippatyön merkittävyyden suhteen olen hieman erimieltä. Ainakin teknisillä aloilla diplomityö tehdään käytännössä aina johonkin yritykseen ja se miten hyvin sen tekee, yleensä vaikuttaa siihen onko firmalla halua vakinaistaa dippatyöntekijää pidempään työsuhteeseen. Toki jos ei ole intressejä jatkaa kyseisen firman kanssa, niin sitten asia on toinen. Muuten olen samoilla linjoilla, että kunhan on vähemmän ykkösiä ja kakkosia kuin muita numeroita, niin arvosanoilla ei oikeastaan ole merkitystä, pois lukien juuri noiden konsulttitalojen kannalta.
Kiitos ja joo ehdottomasti on joitain aloja, missä tämä usein on tällä tavalla. Uskoisin, että on myös muita aloja (joista en ole edes tietoinen), joissa päättötyö tavalla tai toisella on erittäin tärkeä. Ja joo riippuu varmaan valtavasti juuri mille yritykselle tekee. Kolmelle tutulleni TKK:ssa siinä kävi juuri niin, että yrityksiä ei Gradu enää sitten valmistuessa kiinnostanut ja kukaan heistä ei päätynyt töihin sinne, missä olivat kesätöissä ja Gradun tekivät.
Hauska nähdä, miten paljon kirjoittajan koulutus- ja ammattitausta muovaa näkemyksiä tämän asian suhteen.
Tekniikan alalla alan ulkopuolisella työkokemuksella ei ole juuri mitään merkitystä, eli erinomaisen koulumenestyksen omaavalla hakijalla on paremmat mahdollisuudet tulla palkatuksi kuin jollakulla, jolla on vähemmän loistava koulutodistus ja työkokemusta puhelinmyyjänä.
Lisäksi oppilaitos vaikuttaa tässä asiassa paljon. AMK:issa kolmosen keskiarvoon pääsee suunnilleen sillä, että imestyy kaikille tunneille, joten sitä paljon alempi KA kertoo hakijan olevan pitkän linjan alisuorittaja.
Tietenkin koulutodistuksella on sen vähemmän merkitystä mitä kauemmin hakija on ollut alalla, varsinkin jos tämä on työuransa aikana profiloitunut johonkin selkeään rooliin, esim. 3D-suunnittelijaksi tai automaatio-ohjelmoijaksi. Mutta ensimmäistä ”oikeaa” työpaikkaa hakiessa sanoisin arvosanoilla olevan paljonkin merkitystä.
Myöskin ensimmäisen työpaikan merkitys on tekniikan alalla merkittävä. Jos onnistuu esimerkiksi pääsemään suoraan koulun penkiltä johonkin tekniikan eturintamalla toimivaan yritykseen (sanotaan vaikkapa nanotekniikka tai autonomiset ajoneuvot), niin siitä on paljon helpompi siirtyä muihin saman kaliiperin yrityksin kuin jos ensityöpaikka olisi ollut koneenosia valmistavalla pajalla. Ensityöpaikka voi siten määrittää myöhemmän urakehityksen suuntaa hyvinkin paljon.
Joo ehdottomasti tässä on eroja. Ja myös tekniikan alojen sisällä on eroja huomattavasti. Mutta en sanoisi ihan suoraan, että tekniikan alalla hommakaan noin yksinkertaisesti menee koulun osalta. Itselläni on erittäin paljon myös teknillisen alan kavereita ja suurimmalla osalla harrastuneisuus asiaan on ollut huomattavasti tärkeämpi kuin koulutodistus.
Tekniikan alalla mielestäni käytännön kokemus ja harrastuneisuus koodareista LVISA-insseihin on tärkeämpää kuin todistus. Toki kuten sanoit, niin tässä työkokemus usein on tärkeämpää omalta alalta kuin vaikka Mäkkäristä, jos sitä onnistuu saamaan.
AMK tosiaan on keskimäärin sen verran helpompaa kuin esimerkiksi DI:n tutkinnot, että numerot varmaan jotain kertovat, mutta esim. omassa työssäni, jossa työskentelen ennen kaikkea koodarien kanssa, en koodarin numeroarvosanoista olisi kiinnostunut vaan siitä, mitä hän on käytännössä tehnyt. Nolla työkokemuksella toki arvosanat kertovat jotain.
Hyvää pohdintaa!
Saman ajatuksen soisin kaikille lukiolaisille. Itse hyvin pärjäävänä suorittajana aloitin jo lukiossa aina koeputkea ennen sairastelun. Nykyään ymmärrän tämän olleen stressioireilua, josta kärsin nykyäänkin, mutta vähemmän. Terapia auttoi kyseenalaistamaan totuttuja ajatusmalleja ja helpottamaan stressikierteitä. Mutta voin vaan kuvitella nykyisiä paineita, joita lukiolaisilla on! Opettajataustaisena olen jo pitkään kuullut huolta siitä, ettei lukiolaiset jaksa enää tehdä kivoja kursseja tai osallistua vapaaehtoisesti kivoihin tapahtumiin. Se jos mikä on surullista, että elämän paras aika (omat muistoni lukiosta) kiristetään niin tiukalle, että siitä yritetään vain selvitä siten, ettei voimavaroja enää riitä kivoihin asioihin. Sama huoli itselläni herää kolmekymppisistä, jotka käräyttävät hermostonsa karrelle yrittäessään elää hyvää elää ja käydä töissä. (Lukuvinkki Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt). Tästä on tulossa kova pommi, joka näkyy jo nyt terveydenhuollossa.
Oikeastan olisin aivan valmis devalvoimaan tämän yhteiskunnan uudelleen 😂 Stressikäyrät on aivan liian korkeat ja voimavarat aliarvostettuja. Nämä asiat eivät ole enää tasapainossa, ja sille pitäisi tehdä jotain.
Tunnistan paljon samoja asioita lähipiirissäni (jotka ovat juuri kolmekymppisiä) sekä kun kuulee ohimennen nuorten keskusteluja. Juuri eilen kuulin 8. luokkalaisten puhuvan siitä, kuinka stressaava koulu on, kun pitää päästä hyvään lukioon. Minusta tuntuu, etten edes tiennyt sanan stressi olemassaoloa tuonikäisenä. Tässä toki vaikuttaa myös se, että PK-seudulla kilpailu alkaa varmaan aiemmin kuin pienemmillä paikkakunnilla, jossa parhaista opiskelupaikoista ei kilpailla niin verisesti.
Kun keksit, miten stressitasoja saadaan alaspäin, niin ilmoita! Kuten sanoit, niin käyrät ovat liian korkeat ja edelleen nousevat. Aika moni tarvitseekin juuri päinvastaista…