Kun läheinen ystävä kuolee, jäljelle jää vain tyhjyys

Eräs parhaista kavereistani nukkui pois muutama viikko takaperin. Kyseessä oli rintasyöpä, jonka piti olla vaaraton, mutta se uusiutui, piti hoitua uudestaan ja sitten veikin lopulta mennessään. Olimme lähes tismalleen samanikäisiä (kaverini muutaman viikon minua vanhempi) ja on selvää, että hän lähti täältä aivan liian aikaisin. Ja vielä sairauteen, joka on suurimman osan ajan hoidettavissa.

Puhuimme kaverini kanssa käytännössä lähes päivittäin viimeiset seitsemän vuotta, kävimme festareilla yhdessä ja jaoimme päivittäiset vitutuksen aiheet keskenämme. Nukuin lukemattomat liskojen yöt hänen sohvallaan Helsingissä vietettyjen iltojen jälkeen silloin kun opiskelin Tampereella. Kaverissani oli yksi piirre, joka oli ylitse kaiken muiden – hän oli luotettava. Luotettavin.

Ei ollut kertaa kun hän ei olisi pitänyt sanaansa, tehnyt mitä lupasi tekevänsä, ollut tukena ja apuna kun sitä tarvitsin tai odottanut minua kaatosateessa baari-illan jälkeen kun kaikki muut porukasta olivat jo lähteneet. Saattaa kuulostaa hassulta, mutta nämä olivat niitä asioita, joita nuorena yksinkertaisesti osaa arvostaa ylitse muiden. Ne on ne pikkuasiat. Ehdoton luottamus on harvinaista, mutta hän oli yksi niistä harvoista, joille olisin voinut luottaa henkeni.

Kaverini jätti minulle käsinkirjoitetun kirjeen, joka toimitettiin minulle hänen poismenonsa jälkeen. Kynnys avata kirje oli minulle valtava ja kun kirjeen sain luettua itkin ja nauroin samaan aikaan.

Kirjeessä, jonka kaverini omaan humoristiseen tapaansa minulle oli kirjoittanut, hän lähinnä potki minua elämässä eteenpäin. Uskon, että aikanaan kirje on yksi arvokkaimmista asioista, joka motivoi minua eteenpäin elämässäni, mutta nyt takki on tyhjä. Elämässäni on aukko, joka ei ihan heti täyty, enkä tiedä tarviiko sitä edes täyttää. En tule kaveriani koskaan unohtamaan, mutta jossain vaiheessa opin asian kanssa varmasti elämään.

Omalla tavallaan elämä ja kuolema on kaiken kirjoittamani keskiössä, vaikka taloudesta ja sijoittamisesta puhunkin. Elämä on uskomattoman ailahtelevaa ja arvaamatonta. Ja liian usein se päättyy liian lyhyeen. Tämän takia oman ajan haltuun ottaminen on niin tärkeää. Jos teemme töitä muille puolet hereilläoloajastamme, tuntuu elämä myös huomattavasti lyhyemmältä ja voi olla, että emme ehdi tehdä kaikkea mitä haluamme.

Heinäkuu on tavallisesti vuoden rauhallisinta aikaa, mutta itselleni se oli lähinnä jättimäinen elämän pyörremyrsky. On uusia töitä, uusi asunto uudelta paikkakunnalta ja erittäin läheisen kaverin kuolema, kaikki tämä tapahtui yhden viikon sisään heinäkuussa, vaikka blogiini olenkin niistä kirjoitellut vähän myöhässä. Tuntui, että toimin vain autopilotilla menneen kuukauden ajan, koska asiat piti yksinkertaisesti vain hoitaa nyt eikä kohta.

Tapasin kaverini ensimmäisenä kesänä työpaikallani, jossa me molemmat aloitimme kesätöissä. Jatkoimme kollegoina (aivan eri osastoilla kyllä) aina siihen päivään asti kun hän menehtyi. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, olin juuri kirjoittamassa irtisanomisilmoitustani esimiehelleni kun sain tietää, että hän oli nukkunut samaisena yönä pois. Tuijotin seuraavat kaksi tuntia vain koneen näyttöä lamaantuneena, kunnes sain irtisanomisilmoitukseni viimeisteltyä. Ehkä se oli merkki universumilta, ehkä se oli vain aivan järjetöntä sattumaa.

En ole uskonnollinen, mutta tällaisina hetkinä haluaisi uskoa, että kaikella on jokin tarkoitus.

P.S. Jos olet nainen, tarkkailethan rintojasi omatoimisesti tietyin väliajoin. Rintasyöpä on niin yleinen ja salakavala, että vaikka kaverini sen itse huomasikin suhteellisen ajoissa, oli silti liian myöhäistä.