Erään Pokémon-mestarin tarina

Usko tai älä, kyseessä ei ole edes klikkiotsikko. Kuten kirjoitin tämän vuoden alussa, olen kuin olenkin aito Pokémon-mestari. Tarkalleen kuusinkertainen Suomenmestari Pokémon-korteilla pelaamisessa. Yle uutisoi juuri pari päivää sitten jälleen Pokémon-korteista, joka sai minut inspiroitumaan aloittamaan tämän kauan luvatun tekstisarjan. Pokémon on siitä hauska franchise, että se on melkein kaikille tuttu jollain tasolla. Eikä ihme – tiesitkö, että Pokémon on maailman isoin multimedia franchise? Isompi Kuin Harry Potter, Marvel, Fortnite, Star Wars tai mikään muukaan.

Pokémon oli kuin olikin todennäköisesti isoin osa elämääni käytännössä ikävuodet ennen Omavaraisuushaastetta. Eli ne vuodet, mistä en ole kauheammin kirjoitellut. Tänään kerronkin oman Pokémon-tarinani alun ja miten Pokémon toi elämääni paljon enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan ja kuinka omituisten kommervenkkien kautta tämä kaikki tapahtui. Ja kuinka pienestä suomalaiskaupunki Hyvinkäästä tuli ensin Suomen ja sen jälkeen maailman Pokémon-korttipelikeskus. Saattaa kuulostaa aivan elokuvalta, mutta tämä on täysin tositarina.

Tarina on erikoinen, osaltaan dramaattinenkin, mutta aina yhtä mielenkiintoinen kertoa. Lisään aina otsikkoon ikävuoteni, jotta saa vähän kontekstia siihen, millaisesta lapsesta on aina ollut kysymys missäkin kohtaan. Ja olen tosiaan syntynyt 1991, joten siitä voi laskea aina mikä vuosi menossa. Kaikki lähteekin siitä, kun olin 7-8-vuotias ja Pokémon saapui Suomeen.

Miten Pokémon-matkani alkoi? (7-8v)

Pokémon-matkani alkoi hieman eri tavalla kuin monella muulla. Äitini oli lukiossa vaihdossa aikanaan Yhdysvalloissa ja soitteli aina välillä lankapuhelimella Yhdysvaltoihin. Kun olin n. 7-vuotias menimmekin koko nelihenkisen perheen kanssa Yhdysvaltoihin vierailulle (joka tuskin olisi ollut mahdollista, jos Yhdysvaltojen päässä majoitus, kuljetukset, viihde ja ruoka ei olisi ollut kaikki amerikkalaisten tuttujen maksamaa). En halua tietää kuinka kauan vanhempani säästivät tätä yhtä reissua varten. Kaikesta huolimatta matka oli sen kaiken arvoinen, koska se käänsi elämäni suunnan tavalla, joka vaikuttaa minuun edelleen vahvasti.

Pokémonin ulkopuolella pääsin jo tuon ikäisenä Amerikan-perheen siivellä NHL-otteluun. Ottelu oli Pittsburgh vs. Carolina ja Pittsburghin hävitessä ottelun 2-4, Sami Kapanen oli osallisena jokaisessa Carolinan maalissa. Yksi vahvimmista muistoistani tuolta iältä. Miten tämä sitten muutti elämääni? Tuliko minusta jääkiekkoilija? Ei, liian kallis harrastus. Tuliko minusta Sami Kapasen fani? Ei. Tuliko minusta Pittsburgh-fani. Kyllä vain ja vuodesta 1998 tähän päivään olen kannattanut Pittsburgh Penguinsia ja Pittsburgh Steelersiä jääkiekossa ja amerikkalaisessa jalkapallossa.

Pokémonia ei matkan aikana ollut vielä Suomessa, mutta eräänä aamuna indianalaisella maatilalla ollessamme heräsin ja näin TV:ssä jonkun piirretyn. Piirretyssä punakeltainen lintu nousi olympiatulen kaltaisista liekeistä Feenix-linnun tavoin. En ymmärtänyt sarjasta sanaakaan, mutta olin myyty. Tietäjät tietää, että kyseessä oli siis Pokémon-sarjan 74. jakso ja tulesta noussut lintu oli nimeltään Moltres. En tiennyt, mitä näin, mutta tiesin, että tämä oli paras asia maailmassa.

Lapset aina innostuvat milloin mistäkin ja kiinnostus voi olla lyhytjänteistä tai pitkäjänteistä, mutta kuva tulilintu Pokémonista oli syöpynyt verkkokalvoilleni enkä Suomeen tullessa unohtanut Pokémonia. Tähän aikaan Pokémon-buumi olikin jo USA:ssa täysissä voimissaan ja muistan vain kaupat täynnä Pokémon-krääsää.

Kun tulimme takaisin Suomeen, ei mennyt kauhean montaa kuukautta, kun Pokémon alkoi saapua Suomeen. Muistan kuinka äitimme oli lukenut sanomalehdestä, että tällainen jäätävän iso ilmiö on maailmalla ja nyt TV-ohjelma saapuu Suomeen. Kun sarjan ensimmäinen jakso vihdoin tuli TV:stä, olimme isoveljeni kanssa valmiina videokasetin kanssa nauhoittamassa Pokémonin ensimmäistä jaksoa alusta asti. Sama tunne toistui, en ollut nähnyt mitään vastaavaa ja olin täysin myyty. Tämä se oli, minun juttuni.

Pokémonissa loppu onkin historiaa ja suosio oli ennenäkemätön myös Suomessa. Kun Pokémonia oli tullut jo jonkun aikaa TV:stä, isoveljeni kuuli koulukavereiltaan, että Pokémonista on myös kortteja. Osasin pelata peruskorttipelejä korttipakoilla, mutta en ollut koskaan kokenut sen olevan erityisesti minun juttuni. Muistan, kuinka koulun jälkeen menimme yhdessä veljeni kanssa isän työpaikalle ja pyysimme rahaa Pokémon-kortteihin. Pyyntö varmaan yllätti hänet, koska emme koskaan pyytäneet mitään ja hän suostui antamaan 30 markkaa yhteen Pokémon-korttipakettiin, jonka ostimme Hyvinkään Suomalaisesta kirjakaupasta.

Jännityksen tunne. Paketin rapina. Ja ne kiiltävät kortit. Nostimme ensimmäisestä Pokémon-korttipaketistamme harvinaisena korttina Clefairyn, joka ei suuria riemun kiljahduksia aiheuttanut, mutta oli silti tarpeeksi saada minut ja veljeni innostumaan. Tunne jostain erityisesti pysyi ja vahvistui, kun ensimmäisiä kortteja pitelin kädessäni.

Pian Pokémon-kortit olivatkin valtavirtaa ja kaikki vaihtelivat niitä koulun välitunneilla. Saimme veljemme kanssa erittäin harvoin rahaa Pokémon-korttiostoksiin, joten suurimman osan korteista saimme kavereilta ilmaiseksi, jotka saivat vanhemmiltaan omiin silmiini loputtoman määrän rahaa korttien ostoon. Koska elimme niukkuudessa, minusta tuli erittäin taitava kortin vaihtelija välitunneilla ja tiesin suhteellisen hyvin sen, mitä kukakin halusi jo yllättävän nuorella iällä (olin kuitenkin 8-vuotias tällöin).

Jos on yksi teema, joka Pokémonissa toistui aina erääseen vuoteen asti, oli se, että vanhemmilta tukea tälle innostukselle ei kauheasti tullut. Kun vielä vain keräilimme kortteja, jouduimme monesti salakuljettamaan kortit kouluun, jotta saisimme niillä vaihdella. Harrastus kuulemma haittasi koulunkäyntiä (arvosanamme koulussa olivat jossain 8 ja 9 välillä, joten en ymmärtänyt). Ja auta armias, jos kokeesta tuli 7, syy oli aina Pokémon-korttien, ei futiksen tai salibandyn pelaamisen tai minkään muunkaan.

Kerääminen muuttuu pelaamiseksi (8-10v)

Pokémon-buumi jatkui ehkä vuoden ja kaksi tullessaan erittäin kovana ja ennen kuin se alkoi vähän hiljentyä, muistan, kun olin isoveljeni syntymäpäivillä (olemme hauskasti syntyneet samana päivänä, 3 vuoden välein) ja hän ja kaverinsa pelasivat Pokémon-korteilla oikeilla säännöillä. Välitunneilla oli tähän mennessä pelattu korteilla vastakkain tasoa ”Charizardilla on 100 iskua ja Pikachu kestää 20, joten Charizard voittaa”. Korttipeli ei luonnollisesti ihan näin toiminut oikeasti.

Osasin pelistä perussäännöt ja kun minua kolme vuotta vanhemmat ala-astelaiset pelasivat korteilla, huomasin itseni heti miettimässä, mitä itse tekisin tässä ja tässä tilanteessa. Olin näkevinäni kaikkien pelaajien pelissä paljon virheitä ja ihmettelin, miksi minua vanhemmat eivät osanneet pelata. Faktahan on, että on mahdoton sanoa tässä iässä, olinko oikeassa, vai oliko kyseessä klassinen Dunning-Krueger efekti eli tiesin niin vähän, että en ymmärtänyt yhtään mitään.

Sillä ei sinänsä ollut väliä, koska kipinä oli sytytetty. Pyysin luonnollisesti heti isoveljeäni opettamaan minua pelaamaan peliä ja pian pelasimmekin huoneemme lattialla kahdestaan paljon niillä rajatuilla korttimäärillä ja pakoilla, mitä meillä oli. Korttipeleissä kuten Pokémon, Magic, Hearthstone jne. rakennetaan siis aina pakkoja, joissa ideana on saada kaikki kortit toimimaan mahdollisimman hyvin yhteen. Pokémonissa turnaukseen pystyy valitsemaan vain yhden pakan, kun monessa muussa korttipeleissä voidaan pelata monella pakalla.

Pääsin pelaamaan rajatuilla korteillamme kotikaupungissa Hyvinkäällä elämäni ensimmäiseen Pokémon-korttiturnaukseen n. 9-vuotiaana ja hävisin heti ensimmäisen pelin. Minua harmitti suunnattomasti. Pelasin vielä toisen kierroksen ja voitin sen. Tämän jälkeen vanhempamme tulivat hakemaan meidät pois kesken turnauksen, olin vielä vihaisempi 9-vuotias! Kaikki jäi kesken ja minusta tuntui, että olin vasta pääsemässä vauhtiin. Tämä jäi harmittamaan ja en tästä muutaman vuoteen enää turnaukseen päässytkään.

Tämän jälkeen saimme kuitenkin äidiltämme synttärilahjaksi vuosi  myöhemmin teemapakat, joissa oli TV-sarjasta tuttuja salipäällikköitä. Isoveljeni pelasi aina rakettiryhmän johtajan Giovannin pakalla, jota muokkasimme vähän irtokorteistamme ja itse pelasin meediosali Sabrinan teemapakalla.

Olin 2. luokkalainen tällöin ja en englantia juuri osannut. Pokémon-kortit kuitenkin kasvattivat englanninkielentaitoani räjähdysmäisesti erittäin nuorella iällä, koska halusin oppia lukemaan kortit itse ja ymmärtämään, mitä ne tekevät. 2. luokan jälkeen osasinkin jo lukea suurimman osan korteista, vaikka englannin opiskelun aloitin vasta 5. luokalla (otin ensimmäiseksi kielekseni saksan kolmannella luokalla). Alla esimerkki yhdestä lempikorteistani tähän aikaan (efektin ja kuvan takia).

Edelleen kyllä rakastan Pokémon old school taidetta alkuperäisen piirtäjän Ken Sugimorin kädestä. Siinä on jotain, joka vangitsee milleniumin vaihteen hengen äärimmäisen hienosti.

Kuinka paljon pelasimme näillä samoilla Giovannin ja Sabrinan pakoilla vastakkain? Aivan järjettömästi. Puhutaan varmasti sadoista tunneista, joita käytimme näillä kahdella samoilla 60 kortin pakoilla toisiamme vastaan pelaamiseen. Tämä opetti itselleni myös sen, että lapset ovat aika vähään useasti tyytyväisiä, kun löytyy se oma juttu. En halunnut mitään leluja tai mitään muutakaan, koska tässä omassa korttimaailmassani minulla oli kaikki mitä tarvitsi – ja sain aina muokata siitä juuri sellaisen, kun halusin. Samalla jokainen peli oli hieman erilainen.

Muistan myös tänä aikana selanneeni Kiss FM:n tahtiin Koululainen-lehteä tahtiin, jossa kerrottiin Pokémonin maailmanmestaruuskisoista vuodelta 2000, jossa oli suomalaisia pelaamassa Havaijilla. Suomalaiset eivät olleet menestyneet turnauksessa hyvin, mutta olin silti haltioissani. Havaiji, maailmanmestaruus, mitä kaikkea. Asia tuntui 9-vuotiaana täysin saavuttamattomalta unelmalta. Turnauksen voitti kirjaimellisesti kolikonheittoon 14-vuotias amerikkalainen Jason Klaczynski, josta tuli ajan saatossa kaikkien aikojen menestynein Pokémon-korttipelaaja. Näistä niin Koululainen-lehteen, unelmaan kuin Jasoniinkin tulemme vielä palaamaan tämän tarinan aikana tulevissa osissa.

Tässä myös yksi asia, josta olen blogissani puhunut vähän, mutta joka tulee toistumaan myös tämän Pokémon-tarinan aikana. Olen suuren osan menestyksestäni isoveljelleni velkaa, sillä esim. pakoilla pelattaessa hän hävisi suurimman osan ajasta. Koska oli huonompi? Ei, vaan koska hän antoi minun voittaa ja pelasi pakalla, joka oli huonompi minun pakkaani vastaan. Joskus tajusin tämän myös lapsena ja silloin suutuin. Suutuin toki myös, kun hävisin, sillä olin etenkin ala-asteikäisenä erittäin huono häviäjä ja kilpailuviettini oli äärimmäisen korkea lapsena ja teini-iässä.

Ajan kuluessa (aikahan kuluu tämän ikäisenä luonnollisesti huomattavasti hitaammin), Pokémon-buumi kuitenkin alkoi hiljentyä ja Pokémon-kortit katosivatkin pian parin vuoden jälkeen koulun käytäviltä. Aloin vanhentua, isoveljeni oli pian yläasteella ja nuorten elämään tuli esim. erilaisia tietokone- ja konsolipelejä. Meillä ei kotona ollut kuin Game Boy Color, jossa tietenkin oli Pokémon sekä Pokémon Trading Card Game-videopeli (eli siis sama korttipeli, mutta tarinan kanssa ja virtuaalisessa muodossa, joten 300 markalla sai kaikki kortit, mitä oli olemassa!).

Vanhempamme todennäköisesti olettivat, että Pokémon innostus menee ohi, kuten se menee muillakin ikäisillämme, mutta olimmekin isoveljeni kanssa vähän erilaisia nuoria. Emme kiinnostuneet mistään uudesta vaan jämähdimme Pokémoniin. Hyvinkäällä pidettiinkin nuorisotoimen puolesta toinen Pokémon-korttiturnaus ja tällä kertaa sanoin, että haluan mennä oikeasti pelaamaan koko päiväksi.

Olin 10-vuotias, joten vanhempani todennäköisesti kyseenalaistivat jaksamistani ja keskittymiskykyäni jaksaa pelata koko päivän, mutta antoivat luvan, jos isoveljeni valvoo minua koko päivän. Olimme keränneet pakkaani meidän parhaat kortit ja isoveljeni pelasi huonommilla korteilla (tämä oli aika kertaantuva teema oikeastaan koko Pokémon-uramme ajan eli mentiin aina pikkuveli edellä).

Turnauksessa oli kaikenikäisiä pelaajia, mutta suurin osa 9-14-vuotiaita. Turnauksessa oli 5 alkukierrosta sekä top8 single elimination. Kaikki ottelut olivat paras kolmesta. Eli jos pelaa koko turnauksen ja pääsee finaaliin saakka, saattaa maksimissaan pelata 24 ottelua ja lähemmäs 8 tuntia.

Pelasin viisi kierrosta – ja voitin kaikki ottelut. Pelasin top8 ja voitin. Pelasin top4 ja voitin. Pelasin finaalissa ja kyllä, voitin. Muistan edelleen, kuinka moni vastustajani oli minua monta vuotta vanhempi ja kiroili ääneen, kuinka voi hävitä tällaiselle kakaralle, koska olin turnauksen toiseksi nuorin osallistuja. Tulin jatkossa törmäämään tähän monesti elämässäni, sillä olen useasti ollut nuorimmasta päästä monessa asiassa mitä olen tehnyt (kuten myös sijoittamisen aloittamisessa aikanaan). Pokémonissa tämä korostui, sillä kaikki ne sadat tunnit isoveljen kanssa hakaten samoja pakkoja kuukaudesta toiseen opettivat pelaamaan yllättävän paljonkin.

Ne opettivat myös yhden kilpapelaamisen tärkeimmistä taidoista. Ne opettivat voittamaan, joka on mielestäni kaikessa kilpapelaamisessa liian vähän harjoiteltu taito.

Kohtaloa ja sattumankauppaa pääkaupunkiseudulla (11-13v)

Kun voitin Hyvinkään turnauksen ja tulin kotiin, olivat molemmat vanhempani ylpeitä. Kai. Muistikuvat ovat vähän hataria. Kun ikää tuli kuitenkin lisää, saimme alkaa käydä Helsingissä Pokémon-liigassa satunnaisen epäsäännöllisesti (eli siis noin joka toinen kuukausi) Safe Haven-nimisessä korttipeliliikkeessä, jota ei nykyään enää ole. Miksi Helsingissä? Koska missään muualla ei aktiivisesti Pokémonia enää voinut pelata, koska sen suosio oli laskenut merkittävästi.

Yleensä meidät heitettiinkin äidin toimesta Safe Haveniin pariksi tunniksi ja siellä sitten pelailimme joko pienessä turnauksessa tai muuten vaan. Sitten en ollutkaan enää voittamaton. Helsingissä ei ollut jäljellä enää kuin vanhempia pelaajia ja pelasin pelkästään itseäni 4-5 vuotta vanhempien pelaajien kanssa. Hävisin suunnilleen yhtä paljon kuin voitin, mutta vaikka olin edelleen huono häviäjä, haasteessa oli jotain äärimmäisen koukuttavaa. Aina kun pääsin Safe Haveniin uudestaan, olin aina intoa täynnä ja halusin aina voittaa henkilöt, kenelle olin hävinnyt viimeksi. Suurimman osan ajasta en voittanut.

Korttivarastomme olivat edelleen erittäin rajatut, koska vanhemmilta ei juuri harrastusta varten tukea tullut, joten tämä teki etenkin korkeatasoisen pelaamisen erittäin vaikeaksi välillä. Onneksi saimme kuitenkin kavereilta erittäin halvalla ja ilmaiseksi heidän kokonaisia korttikokoelmiaan, sillä suurin osa kavereista oli pelaamisen lopettanut ja vaihtanut muihin juttuihin (esim. WoW:iin). Suurin osa korteistamme olikin tässä vaiheessa joidenkin muiden vanhempien hankkimia kortteja alunperin.

Ja tarina oli edelleen sama kaikki nämä vuodet. Emme jättäneet Pokémon-korteilla pelaamista vähemmälle, vaikka suurimman osan ajasta emme voineet pelata kuin kahdestaan isoveljeni kanssa. En tiedä miksi pelasimme, vaikka meillä ei ollut kuin satunnaiset käyntimme Helsingissä ja toisemme suurimman osan näistä vuosista, mutta kai se sitten vain oli kohtalo.

Tulikin vuosi 2004, täytin 13 ja menimme tavalliseen tapaan Safe Haveniin pelaamaan Pokémonia. Juuri kun olimme lähdössä, paikan myyjä huomautti, että näittekö tuon A4:sen seinällä. Katsoimme sitä isoveljeni kanssa ja siinä luki isoilla Times New Romaneilla POKEMON-KORTTIPELIN SUOMENMESTARUUSKISAT – SERVIN MÖKKI ESPOO ja päivämäärä, joka oli muutama viikkoa tästä eteenpäin.

Jälkeenpäin huvittaa, että kukaan kanssapelaajistamme ei ollut asiasta päivän aikana maininnut ja jos kyseinen myyjä ei asiasta olisi huomauttanut, koko elämäni näyttäisi erilaiselta. Ruinasimmekin äidiltämme kyydin Hyvinkäältä Espooseen kyseiselle päivälle ja aloitimme maaniset valmistelut. Äiti suostui meidät Espooseen viemään (kai se, että lapset jotain omaa juttuaan 5 vuotta putkeen jaksavat hullulla intensiteetillä jotain kertoo). SUOMENMESTARUUSKISAT. En ollut koskaan kisannut mistään Hyvinkään mestaruutta isommasta, joten Suomenmestaruus tuntui elämää isommalta.

Valmistelussamme toistui sama kuin aiemmin. Laitoimme minun pakkaani kaikki vahvimmat korttimme ja isoveljeni pakasta tuli myös hyvä, mutta jouduimme tekemään pari kompromissia siinä. Olin siis ykköstoiveemme pärjätä kisoissa. Pari viikkoa menikin kuin siivillä, ja turnauspäivänä ajoimme Espooseen muutaman kiertoreitin kautta ja saavuimme Servin Mökin pihaan (jonka tajusin vasta aikuisena, että kyseessähän oli siis Otaniemen bilemesta eli Smökki) ja menimme sisään.

Smökki oli täynnä korttipelaajia silmänkantamattomiin ja en ollut nähnyt koskaan niin montaa Pokémon-korttipelaajaa samassa tilassa. Menimmekin ilmoittautumaan turnaukseen, mutta meille sanottiin, että ei täällä mitään Pokémonia pelata. Tämä on Magic the Gathering-korttiturnaus! Olimmeko väärässä paikassa? ”Ei hätää” sanoivat Magic-tyypit. Meidät ohjattiinkin Smökin tilan takahuoneeseen, joka oli eriytetty Magic-turnauksesta, jossa oli Pokémon-pelaajat. Heitä oli vain n. 30 ja heistäkin kolmasosa tuttuja juuri Safe Havenista.

Tunnelma muistutti enemmän paikallista Hyvinkään turnausta kuin lasin toisella puolella olevaa megalomaanista Magic the Gathering turnausta, mutta osasyy varmasti oli olematon mainonta. Jos emme olisi sattuneet olemaan juuri sillä viikolla Safe Havenissa ja juuri se myyjä ei olisi meille turnauksesta sanonut, olisimme jopa me kävelleet turnauksen ohi.

Jännitys oli kuitenkin allekirjoittaneella katossa. Tiesin, että kyseessä oli Suomenmestaruuskisat. Mutta en tiennyt, mitä oli panoksena ja kuinka seuraavat 7 tuntia tulisivat muuttamaan elämäni suunnan liioittelematta peruuttamattomasti. Mitä siis tapahtui vuoden 2004 SM-kisoissa? Siitä seuraavassa tekstissä!

—-

Toivottavasti tarina viihdytti ja siinä pystyi elää mukana, vaikka kaukaisista lapsuudenmuistoista kysymys onkin! Minulla oli rehellisesti sanoen tarkoitus kirjoittaa koko tarina yhdessä kirjoituksessa, mutta näköjään voisin kirjoittaa vaikka kirjan tästä suoraan. Sen verran iso osa henkilökohtaista kasvuhistoriaani tämä on.

Kirjoitan todennäköisesti aina tähän tarinan osan kerran kuukaudessa, jotta sijoitus ja talousblogi nyt ei mene täysin lifestyle-blogiksi, joten seuraavaa osaa voit odottaa noin kuukauden päästä! Laita siis blogi seurantaan sähköpostilistan tai somen kautta, jos et halua missata seuraavaa osaa.

En tiedä monta osaa tarvitsen, että pääsen Pokémon-matkani loppuun ja pyrin kirjoittamaan aina noin 2 000-sanaisia tekstejä tarinan edetessä (normi blogitekstini ovat yleensä n. 1000-1500 sanaa). Mutta tosiaan seuraavassa osassa jatkuu tarina armottomasta cliffhangerista, joka on vain sopivaa, koska kyseinen tapahtuma on edelleen elämäni isoin käännekohta. Olisi mukava kuulla, millaisia fiiliksiä teksti herätti ja pystyikö siinä olemaan ajassa mukana, vaikka korttipeliskeneä ei tuntisi!

————————————–

Voit tilata huippuarvostelut saaneet sijoituskirjani Viisas sijoittaja nyt erikseen tai yhdessä muiden kirjojen kanssa Adlibriksestä täältä tai Tammen omasta verkkokaupasta kirja.fi erittäin edulliseen 29 euron hintaan! 

Äänikirjojen ystäville kirja löytyy esimerkiksi Bookbeatistä ja Storytelistä sekä muista suomalaisista äänikirjapalveluista.

Jos olet uusi lukija ja olet kiinnostunut säästämisestä, sijoittamisesta, rahan tekemisestä tai taloudellisesta riippumattomuudesta aloita tästä ja löydä helpoiten sinua kiinnostavimmat kirjoitukseni. Blogini kattaa jo yli 700 tekstiä, joten olen varma, että löydät etsimäsi. 

Muista seurata Omavaraisuushaastetta käyttämässäsi sosiaalisessa mediassa saadaksesi heti tiedon uusimmista kirjoituksista!

Omavaraisuushaaste Facebook
Omavaraisuushaaste Twitter
Omavaraisuushaaste Instagram
Omavaraisuushaaste Shareville