Tämän takia poliitikkojen ei pitäisi puhua henkilökohtaisesta taloudesta

Joka vaalien alla ja vaalien jälkeen media näkee aina paljon vaivaa siihen, että kaivaa poliitikkojen velkamääriä, sijoituksia ja muita henkilökohtaisen talouden asioita selville. Tämä toki on tärkeää, koska se kertoo paljon ihmisten riippuvaisuudesta rahasta – ja ennen kaikkea poliitikon riippuvuudesta rahasta, joka voi vaikuttaa päätöksiin ja lobbausherkkyyteen. Samalla tiedoissa kuitenkin toistuu aina samat trendit: erittäin vähän sijoituksia, asuntolaina ja vähän eläkesäästöjä. Jos oikein hurjaa on, poliitikolla saattaa olla yksi tai kaksi sijoitusasuntoa tai indeksirahastoja. Yhdellä ministerillä saattaa olla jopa 100 000 euroa osakkeissa kerran neljään vuoteen.

Aihe on aina vaivannut minua ja nousi nyt tuoreena mieleen presidentinvaalien myötä, koska poliitikot ovat poikkeuksetta erittäin hyvätuloisia ja usein olleet sitä myös pitempään. Helsingin Sanomat teki jutun (maksumuurin takana), mutta jutusta löytyy onneksi pääkohdat Helsingin Sanomien Instagramista täältä. Luin juttua mielenkiinnolla päätyen lopputulokseen: poliitikkojen ei keskimäärin pitäisi puhua henkilökohtaisesta talouden hoidosta ja mediankin pitäisi enemmän keskittyä poliitikkojen makrotalousosaamiseen kuin henkilökohtaisen talouden osaamiseen. Tämän lisäksi poliitikkojen henkilökohtaisen talouden puhe on jopa haitallista tavalliselle ihmiselle. Tänään kerron miksi.

Parodiahorisontin ylittyminen ja kosketuspinnan puuttuminen

Vaikka poliitikot liikkuvat kansan keskuudessa, todellisuudessa he elävät muiden hyvätuloisten ja vaurauden mukana täysin omassa kuplassaan, koska heillä on molempia: niin hyvät tulot, että poikkeuksellisen paljon valtaa. Suomalaisilla politiikoilla on tässä pitkä historia.

1. 1990-luvun laman aikaan pääministeri Harri Holkeri kehotti syömään silakkaa kotitalouden säästökeinona samalla, kun suomalaisten työttömyys liikkui yli 15%:ssa.

2. Vuonna 2014 sosiaali- ja terveysministeri Laura Räty taas kuuluistasi ihmetteli, että kuka muka tienaa alle 2 600 euroa kuukaudessa? Todellisuudessa lausunnon aikaa näitä suomalaisia oli noin puoli miljoonaa, kuten molemmat vanhempani.

3. Ja uusimpana presidenttiehdokas Mika Aaltola antoi säästövinkiksi edellä mainitussa Hesarin jutussa: ”Säästäminen tapahtuu niin, että karsii ylimääräisiä kauppalaskusta pois. Valitsee esimerkiksi kalliin viinin sijasta sen halvemman samppanjan sijasta kuohuviinin”.

Aaltolaa toki käy vähän jopa sääliksi, koska hänen lausunnossaan näkyy vain kokemattomuus politiikassa. Mutta joka tapauksessa esimerkki oli täysin tahditonta ja aitoa porvaripuhetta – kuten olettaa saattaa ihmiseltä, joka on saanut 900 000 asuntolainan. Todellisuudessa moni joka pääsee verokoneeseen säästää juuri noin – sitä ei vaan saa sanoa Suomessa ääneen – etenkään, jos olet poliitikko. Aaltolan lausahdus olikin todellisin kaikista.

Kaikki yllämainitut asiat ovatkin vain välähdyksiä todellisuudesta. Tosiasiassa, jos olet vaikka ollut kahdeksan vuotta kansanedustaja vallan ytimessä, kosketuspintasi kaikista toritapahtumista huolimatta keskituloisenkin suomalaisen – saati pienituloisen – todellisuuteen katoaa vähitellen – ellei koko lähipiirisi elä tällaista arkea. Tämä on täysin normaalia, koska ilmiö toimii täysin toiseen suuntaan, keskituloiset eivät ymmärrä rikkaiden arkea – tai huolia, koska eivät ole koskaan sitä kokeneet.

Huomaat tämän ilmiön myös itse arjessa, kun elämässäsi tapahtuu mitä tahansa muutoksia. Asiat, jotka tuntuivat ennen itsestään selviltä, itse asiassa katoavat yllättävän nopeasti mielestäsi, kun uusi normaali valtaa ajatukset. Kaikki nämä tilanteet eivät liity edes rahaan, mutta rahassa ja tuloissa se pätee erityisesti.

Poliitikot eivät voi sijoittaa, jonka takia heiltä ei voi ottaa mallia

Aivan äärimmäisen harvalla kansanedustajalla tai edes presidenttiehdokkaalla on suoria osakesijoituksia. Tämä ei sinänsä käy järkeensä, koska kaikkien tilastojen mukaan juuri kovatuloisimmat ovat niitä, jotka osakkeisiin ja muihin sijoituksiin sijoittavat. Miksi sitten heiltä ei sijoituksia juuri löydy. Syy yksi on selkeä: poliitikot eivät käytännössä voi sijoittaa edellä mainitun vallan takia.

Käytännössä, jos satut omistamaan jotain suomalaista osaketta ja teet päätöksiä, on hyvin mahdollista, että päätös liittyy kolmen nurkan kautta juuri omistamaasi osakkeeseen, vaikka et tulisi asiaa edes ajatelleeksi. Tämän takia osakkeiden omistaminen on turhan riskin luomista omalle julkisuuskuvalle. Jos olisin itse poliitikko, en omistaisi yhtään osaketta salkussani. Jos miettii vaikka Keskon osaketta ja poliittisia päätöksiä, jotka vaikuttavat Keskon liiketoimintaan – niitä on aivan valtavasti ja poliittiset vastustajat saavat kuitenkin aina myös tikusta juttua ja joukot tykkäävät lynkata, vaikka sijoituksen koko olisi vain parituhatta euroa.

Sitten on myös toki suorat säännökset, jotka tulevat Olli Rehnin vastauksessa esiin: Komissaariuralla en pystynyt juurikaan sijoittamaan osakkeisiin, koska säännöt olivat niin tiukat. Suomen Pankissa ja EKP:ssa sijoitussääntöjä tiukennettiin myös muutama vuosi sitten. Nyt säännöt käytännössä estävät minulta aktiivisen osakesijoittamisen.

Samalla rapakon toisella puolella entinen Yhdysvaltain edustajainhuoneen puhemies on tehnyt miehensä kanssa miljoonia dollaria voittoja omilla sijoituksillaan aikana, jolloin hänellä oli valtaa ja tietoa ennen muita. Säännöt ovat siis ihan hyvästä, mutta samalla ne aiheuttavat haittaa siinä, että poliitikot eivät voi toimia kansankapitalismin tai järkevän talouden riskienhallinnan esimerkkinä.

On kuitenkin myös toinen ongelma, miksi poliitikot eivät sijoita.

Koko Suomen kansa kärsii siitä, ettei poliitikko saa näyttää vauraalta

Poliitikot eivät sijoita, jotta he eivät näyttäisi liian vaurailta. Juha Sipilä on lähihistoriassa ainoita poikkeuksia tässä, mutta hänen jälkeensä vallan kahvaan on lähinnä asettunut ihmisiä, joilla ainakin virallisten tietojen mukaan on aina valtava asuntolaina – ja vähän jotain pankin hoitamia useinpa vielä aktiivisia rahastosijoituksia – kuin keskimääräisellä suomalaisella konsanaan. Vielä puuttuisi viikonloppuiset ässäarvat tai lotto.

Ja mihin tämä johtaa? Siihen perinteiseen vähättelyyn, jota etenkin Hesarin jutussa näkee moneen kertaan omasta sijoitusvarallisuudesta tai sijoittamisen tärkeydestä ylipäätänsä. Olen tällainen ihan tavallinen suomalainen, en minä juuri sijoita tai ei minulla ole tarvetta vaurastua. Jutta Urpilaisen vastaus on varmaan se kertovin, kun kysymys on Pahin rahaan liittyvä mokasi?

En harrasta sijoittamista, niin siinä suhteessa merkittäviä talousmokia tai rahallisia tappioita ei ole tapahtunut. En harrasta sellaista sijoittamista, että ottaisin taloudellisesti kauhean isoja riskejä.

Joku Xssä hyvin huomauttikin, että oikeasti Juttahan on tehnyt sen suurimman talousmokan jo – eli ei ole aloittanut sijoittamista valtavista tuloistaan huolimatta. Urpilainenhan tienaa EU:ssa erittäin pienellä veroprosentilla noin 25 000 euroa kuukaudessa, joten Urpilainen käytännössä tienaa enemmän verojen jälkeen kuin suurin osa suomalaisista toimitusjohtajista. Toki joku voisi huomauttaa, että noilla tuloilla ei välttämättä tarvitsekaan sijoittaa ja näinhän se on – säästöön todennäköisesti jää ilmankin rahaa.

Samalla politiikassa onkin edelleen vahvana keskiluokkalarppaus. Jokainen presidenttiehdokas sanoi tavalla tai toisella HS Vision jutussa, ettei näe olevansa erityisen vauras tai superhyvätuloinen. Vaikka tilastojen mukaan he ovat juuri sitä – osa aivan aidosti top1%:ssa suomalaisessa tulotilastoissa – ja ovat olleet sitä vuosikymmeniä. Presidenttiehdokkaissa tämä kaikki vielä korostuu. Mielestäni tällainen puhe on suoraan älyllistä epärehellisyyttä, oikeastaan ihan suoraa valehtelua ja äänestäjien vähättelyä, mutta koska kaikki poliitikot harrastavat sitä, ei asialle oikein voi tehdä mitään edes äänestyskopissa.

On kuitenkin mielestäni hyvä huomata, että esimerkiksi etenkin presidentti pyörii kirjaimellisesti lähinnä hienoissa piireissä. Ja näissä piireissä selviytymiseen oikeasti tottumus siihen maailmaa on keskimäärin, hyvä ei huono asia. Usein kun olet kala vedessä, pystyt myös vaikuttamaan asioihin paljon paremmin.

Mutta millaisen viestin se antaa suomalaiselle, kun aidosti hyvätuloiset toistavat mantraa siitä, että ihan hyvin sitä selviää, yksi asuntosijoitus on ehkä ja osakesijoittaminen on riskialtista – sellaista, jota vastaan olen pyrkinyt taistelemaan blogissani jo lähes vuosikymmenen ajan.

Poliitikon ammatti on maailman raskain

Kirjoitan politiikasta harvoin blogissani ja syy on selkeä – aihe polarisoi liikaa. Olen kuitenkin aina ollut politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut ja seurannut aktiivisesti päivän politiikkaa teini-iästä lähtien. Olen myös monesti miettinyt, että haluaisin poliitikoksi, koska minullakin on muiden ihmisten tapaan tarve parantaa maailmaa – en kuitenkaan tätä koskaan tule tekemään.

Onkin muutama syy, miksi tätä ei ole koskaan tapahtunut enkä usko myöskään koskaan tapahtuvan: poliitikon ammatti ei ole millään tavalla kadehdittava tai mieluisa. Käytännössä tehtäväsi on olla koko kansan sylkykuppi, jos teet yhden virheen tai sanot hölmöä kerran ja jos teet hyviä päätöksiä, harva edes huomaa sitä. Polarisaation lisääntyessä poliitikon ammatti ei ole edes niin turvallinen kuin ennen.

Samalla poliitikot ovat käytännössä koko ajan töissä, vaikka heidän pitkistä istuntotauoista paljon puhutaankin. Oikeasti poliitikko on töissä aina, kun on ihmisten ilmoilla, koska myytävä tuote on hän itse. En rehellisesti haluaisi tehdä sitä niin itselleni, läheisilleni tai perheelleni. Kaikista näistä asioista johtuen, olen myös todennäköisesti erittäin pienessä vähemmistössä siinä, jonka mielestä esimerkiksi kansanedustajan palkka on itse asiassa liian pieni, ei iso. Tulen siis jatkossakin olemaan vain tyytyväinen äänestäjä ja erittäin harvoin käsittelemään politiikkaa aiheena.

Mieleeni on myös jääneet LähiTapiolan entisen pääjohtajan Erkki Moisanderin sanat antiikkisesta haastattelusta, kun hän palasi liike-elämään oltuaan neljä vuotta kansanedustajana. Häneltä kysyttiin, miksi hän palasi liike-elämään eikä jatkanut poliitikkona. Vastaus oli kyyninen ja meni suunnilleen näin: koska liike-elämässä voi vaikuttaa ja muuttaa asioita. Niin. Raha on valtaa ja tuntuu, että rahan merkitys on kasvanut ajassa vain koko ajan enemmän vallan välineenä.

Suutari pysyköön lestissään ja poliitikot myös jatkossa kansantalouden parissa – tai ainakin henkilökohtaisesta taloudesta erossa niin kauan kun ulostulot ovat tätä tasoa.

————————————–

Voit tilata huippuarvostelut saaneet bestseller-sijoituskirjani ”Viisas sijoittaja – tunne itsesi ja osakemarkkinat” nyt erikseen tai yhdessä muiden kirjojen kanssa edullisesti Adlibriksestä täältä tai Tammen omasta verkkokaupasta kirja.fi 

Äänikirjojen ystäville kirja löytyy esimerkiksi Bookbeatistä ja Storytelistä sekä kaikista muistakin suomalaisista äänikirjapalveluista.

Jos taas olet uusi blogissa, Aloita täältä ja syvenny syvemmälle sijoittamisen ja henkilökohtaisen talouden maailmaan. Olen kirjoittanut blogiin 8 vuoden aikana yli 800 kirjoitusta henkilökohtaisen talouteen ja sijoittamiseen liittyen, joten löydät varmasti etsimäsi!

Muista myös seurata Omavaraisuushaastetta käyttämässäsi sosiaalisessa mediassa saadaksesi heti tiedon uusimmista kirjoituksista! 

Omavaraisuushaaste Threads
Omavaraisuushaaste Facebook
Omavaraisuushaaste Twitter

Omavaraisuushaaste Instagram
Omavaraisuushaaste Shareville

 

12 kommenttia artikkeliin ”Tämän takia poliitikkojen ei pitäisi puhua henkilökohtaisesta taloudesta”

  1. Aluksi mietin, että nyt on kyllä aiheet lähteneet sivuraiteille. Mutta olen itsekin ihmetellyt miksi monella poliitikolla on valtava asuntolaina ja vähän sijoituksia (ainakaan julkisia).
    Urpilaisen kommentti oli (paljon) puhuva. Ihan tulee mieleen entinen presidenttimme, joka totesi aikoinaan tyyliin: ”mihin rikkaita ihmisiä edes tarvitaan” (tämä kommentti kylläkin jo presidenttiviran hoitamisen jälkeen). Tähän sopii myös Netflixissä entisen RAF:n jäsenen ihmettely 60 erilaisesta jugurttimausta Länsi-Saksan supermarketissa, koska kyllähän DDR:ässäkin pärjättiin kahdella maulla.

    Vastaa
    • Haha, joo, kiva kirjoitella tekstejä vähän eri näkökulmasta. Ja tosiaan, tämä on varmasti montaa ihmetyttänyt ja ongelma on juuri ehkä tuo läpinäkyvyys. PS-tilejä ja vakuutuskuoriahan varmasti löytyy monelta kansanedustajalta, mutta niiden selvittäminen ja koko, on pitkälti aika mahdotonta. Ja nuo esittämäsi esimerkit kyllä hyviä esimerkkejä siitä, kuinka kummallisia lausuntoja itse kunkin suusta pahimmillaan tulee.

      Vastaa
  2. Kansanedustajien palkkausta miettissä tulisi ajatella sitä, että saako kovemmalla palkalla parempia sekä altruistisempia vai häijympiä, laskelmoivia ja itsekkäämpiä kansanedustajia. Lisäksi kansanedustajien kovempi palkka olisi luultavasti pois niiltä, jotka tekevät todella hyödyllistä työtä pienellä palkalla, kuten esim. sairaanhoitajilta.

    Vastaa
    • Tasapaino onkin mielenkiintoinen kieltämättä sen osalta, että miten korkeampi palkka motivoisi ihmisiä. Tulisiko mukaan oikeasti parempia, vai koko kansan kannalta huonompia ehdokkaita. Tätä vaikea sanoa. Mutta en itse koe sitä ongelmaksi kansantalouden kannalta, koska vaikka palkka ja edut vähän parempia olisivat, ei se kokonaisbudjetissa oikeasti näkyisi. 200 ihmistä on kuitenkin aika vähän koko valtion budjetissa, joka liikkuu yli 100 miljardissa eurossa.

      Itse en poliitikon työtä suostuisi tekemään tekstissä mainituista syistä melkein mistään rahamäärästä, jonka takia poliitikkoja arvostankin, vaikka en usein asioista samaa mieltä olekaan.

      Vastaa
  3. Sipilä, Harakka ja Sasi tulevat mieleen politiikoista, jotka ovat osanneet hoitaa oman taloutensa. Näitä esimerkkejä on kuitenkin vain muutama. Reilusti yli puolet nykyisistä kansanedustajia on enemmän tai vähemmän ”persaukisia” … ei siis liene kovinkaan suuri ihme, että valtiontalous on saman näköisessä jamassa kuin päätöksentekijöillä itsellään.

    Vastaa
    • Joo tämä on valitettavan totta. Uskon, että tällä joku korrelaatio on myös kansantalouden hoitoon, vaikka toki valiton talous ja henkilökohtainen talous täysin eri lainalaisuuksilla toimivat. Suomi tällä hetkellä kun kaipaisi sitä aitoa talouskasvua, joka on oikeastaan ainoa tapa korjata talous – ja siihen poliitikoilla ei tunnu toimiva työkaluja olevan.

      Vastaa
  4. Juridisia esteitä kansanedustajan suoralle osakesijoittamiselle on varmasti hyvin harvoin. Indeksisijoittamiselle vielä harvemmin, jos koskaan. Todennäköiset syyt ovat siten muita, kuten yli varojen eläminen, julkisuuskuvan ylläpito tai ihan typeryys. Mielestäni kansanedustajien palkkaus ja muut edut (mm. taksilla ajelu ja muut järjettömät kulukorvaukset) ovat varsin kohdillaan. Jos eläisimme demokratian sijaan tulosvastuullisessa teknokratiassa, saattaisin olla eri mieltä, mutta en näe syytä miksi täysin vailla substanssiosaamista olevan demokraattisesti valitun kuvitteellisen kansanedustajan tulisi tienata verovaroista kuin yritysjohtaja tai menestyvä yrittäjä.

    Vastaa
    • Suurimmalla osalla ei varmati olekaan, joten todennäköisesti juuri nuo syyt ovat syynä siihen. Toki, sen mitä olen yritysmaailmaa nähnyt sijoittajana ja työelämässäkin, niin yritysjohtajatkaan eivät välttämättä niitä penaalin terävämpiä kyniä ole ja silti ovat saattaneet päästä yllättävän pitkälle ja kovatuloisiksi. Tykkään kyllä demokratiasta eniten, mutta ymmärrän kyllä myös argumentin sen takana, että kansanedustajat eivät enempää tarvitse rahaa juuri tuon substanssiosaamisen vaihdellessa merkittävästi.

      Vastaa
      • Saman olen huomannut, toki keskeinen ero on se, että yksityisen yrityksen johtajan palkka ei lähtökohtaisesti mene verorahoista. Varsinkin mitä suurempi organisaatio, sitä enemmän alkaa esiintyä päämies–agentti-ongelmaa ja työelämässä eteneminen voi perustua huomattavasti enemmän sosiaalisten ”pelien” osaamiseen ja osaoptimointiin organisaation sisällä kuin siihen, kuinka paljon henkilö X ajattelee todellisuudessa organisaation kokonaisetua ja tuottaa lisäarvoa yrityksen omistajalle. Suomessa on myös valtavia alakohtaisia eroja vapaan markkinatalouden ja avoimen kilpailun asteessa, millä on todella merkittävä vaikutus alalla toimivan keskivertohenkilön palkkaan. Vrt. esim. finanssiala (todella kilpailtu ala) versus lääkäripalvelut (monopoliin verrattava kilpailun aste, kun sekä työn kysyntää (julkinen terveydenhuolto turvattu perustuslaissa) että tarjontaa (lääkärien koulutuspaikkojen rajoittaminen) säädellään poliittisesti. Tästä saisi hyvän blogitekstin

        Vastaa
        • Jep, tämä ihan totta. Verorahoilla on tosiaan myös aina vähän eri arvo kuin osakkeenomistajan rahoilla, kun kirjaimellisesti yhteistä rahaa. Ja itse asiassa aihe on niin laaja, että en sitä ihan yhteen blogitekstiin saa mahdutettua. Sen takia näille aiheille ja kulmille on omistettu tulevassa kirjassani jonkun verran tilaa, kun puhun tienaamisesta ja palkan nostamisen/työuralla etenemisen erilaisista mahdollisuuksista, koska näkökulmia siihen on paljon erilaisia.

          Nämä ovat asioita, mistä en ole oikein missään nähnyt kirjoitettavan, niin uskon, että juuri tuo osa kirja antaa varmasti monelle ihmiselle paljon hyvää näkökulmaa, mitä ei ole tullut edes ajatelleeksi. Eroja on tosiaan pelkästään alojenkin välillä valtavasti enemmän, kuten totesitkin.

          Vastaa

Jätä kommentti