Vaikka Suomen keskiluokka on suurempi kuin melkein missään maassa, olemme edelleen erittäin vahvasti luokkayhteiskunta. On hämmentävää, kuinka vähän asiasta loppupeleissä Suomessa puhutaan, vaikka se on mielestäni yksi suurimpia syitä siihen, miksi yhteiskunnan urat ovat syvenemässä koko ajan ja vastakkainasettelu lisääntyy. Ihmiset katsovat maailmaa erittäin erilaisista näkökulmista riippuen juuri sosioekonomisen statuksensa – sekä sen mukana tulleen kasvatuksen mukana.
Olen siis itse kasvanut alle keskituloisessa duunariperheessä. Tästä huolimatta minusta ja minua kolme vuotta vanhemmasta isoveljestäni molemmista tuli korkeakoulutettuja (minusta KTM, hänestä DI) ja kaikesta huolimatta olemme molemmat nyt jo Suomen korkeimmassa tulokymmenyksessä. Tämä on keskimäärin kaikkia todennäköisyyksiä vastaan, sillä etenkin viime vuosina vanhempien sosioekonomisen taustan vaikutus lasten koulutukseen on vain kasvanut myös Suomessa.
Käytännössä kaikki tämä tarkoittaa, että duunarien lapsista tulee Suomessakin enenevissä määrin duunareita ja korkeakoulutettujen lapsista korkeakoulutettuja. Ja sanotaan näin, olen huomannut tämän erittäin vahvasti! Ja samalla kokenut, että olen outolintu, minne ikinä olen elämässäni mennytkin. Tämän kokemuksen myötä ja viime viikkojen keskustelujen myötä Noora Fagerströmin köyhistä lähtökohdista (josta kuitenkin lyötyi jälleen puolison rahaa yrittämisen tueksi), ja Helsingin Sanomien köyhyysjutun myötä, totesinkin, että on pitkästä aikaa aika miettiä sosioekonomista riippuvuutta ja sitä, miksi köyhästä vauraaksi kehittyminen on niin äärimmäisen vaikeaa.
Tänään pohdinkin, miltä maailma näyttää valtavan luokkahyppäyksen tehneenä ja millaisia oikeasti aika mielenkiintoisia asioita ja haasteita sitä näkee, kun on aidosti kala kuivalla maalla.
”Normaali” ja verkostot
Ylivoimaisesti isoin ero on tietenkin siinä, mitä olen nähnyt muiden pitävän normaalina ja mitä itse pidän normaalina. Hyvinkäällä lukiossa ollessa en vielä törmännyt tähän ajatteluun, koska minulla oli oma porukkani harrastuksen (Pokémon-korttien) myötä, enkä elänyt aivan siinä perusmassassa.
Yliopistossa kuitenkin aloin törmäämään jatkuvasti sellaisten perheiden lapsiin, joiden ei ole lapsena koskaan tarvinnut ajatella tarvitsenko tai voinko saada tällaisen. Vastaus kaikkeen oli kyllä. Tällaisille ihmisille joko maksettiin ”opiskelurahaa”, tai sitten maksettiin koko opiskeluasunnon vuokra kaupungin keskustasta. Ja luonnollisesti muutamassa tapauksessa opiskelijalle oli ostettu varta vasten opiskeluja varten oma asunto opiskelukaupungista.
Voit kuvitella, kuinka absurdilta kaikki tämä näytti, kun elin itse kämppiksen kanssa koko opiskeluaikani käyden opiskelujen ajan koko ajan osa-aikatöissä, jotta rahaa riittäisi kaikkeen, mitä haluaisin. Sillä, jos näiltä henkilöiltä rahat loppuivat, saivat he sitä aina vanhemmilta lisää. Samalla olin kustantanut omat harrastukseni, lukiokirjani, läppärini 14-vuotiaasta lähtien harrastuksella menestymällä ja kesätöillä.
Kun näin vahvoja turvaverkkoja pidettiin normaalina, voit kuvitella kuinka vääristynyt käsitys ihmiselle syntyy oikeasti suurimman osan ihmisten elämästä. Näistä saikin aina mielenkiintoisia keskusteluja, koska tuntui, että olin aina Marsista, kun olin jo teininä nähnyt hartiatöin töitä sen eteen, mitkä muut saivat automaationa.
Normaali oli muutenkin aika erilainen asia minulle kuin korkeammasta luokasta tulevilla. Joillekin oli normaalia mennä taksilla ihan kaikkialle. Toisille oli normaalia käydä veneilemässä kesällä perheen tai kavereiden veneillä. Ja kesätyöt? Joskus niitä oli, joskus ei, koska usein vanhempien ja perheen vahvojen verkostojen avulla ovet aukesivat trainee-paikkoihin, perheyrityksiin tai perhetutun työpaikkoihin noin 100-kertaa helpommin kuin esim. allekirjoittaneelle, jolla ei käytännössä laisinkaan verkostoja ollut.
Yksi duunarikodin isoin merkki on varmasti se, että usein duunarilapsille joko sanotaan:
1) Ihan sama mitä teet, yhteiskunta ja valtaapitävät ovat sinua vastaan
2) Työtä tekemällä ei rikastu
3) Työnteko kannattaa, kouluttautuminen ei
4) Rikkaat ovat epärehellisiä ja hyväksikäyttäjiä, joten vaurastuminen ei ole edes suositeltavaa
Kuten nyt luonnollisesti tiedän, kaikki näkökulmat ovat erittäin suppeita näkökulmia todellisuuteen, mutta nämä näkökulmat sulkevat lapsilta todennäköisesti enemmän ovia kuin mikään määrä verkostoja. Kun ihmisellä ei ole malleja tai esimerkkejä siitä, mitä minusta voi tulla tai ei ole ketään kertomassa, mitä kaikkea apua oikeasti hyvällä koulutuksella saa – ja kuinka siihen ei tarvita Einsteinin aivoja – moni ei edes jaksa yrittää.
Monesti kun koetaan, että itsellä ei osaaminen, aivot tai jokin muu riitä, koska ei ole nähnyt sitä, kuinka normaaleja ihmisiä usein hyvätuloisetkin ovat. Ja toisaalta, jos sanotaan, että vaurastuminen ei ole edes järkevä tavoite – on tämä varmin tapa saada motivaatio tapettua ja näköalattomuus luotua jälleen seuraavalle sukupolvelle.
Saatat miettiä, mikä oli vanhempieni salaisuus siihen, että meistä molemmista tuli korkeakoulutettuja ja kovatuloisia? Yksi lapsi, kun voi olla vielä sattumaa, mutta kun molemmista (luonteeltaan erittäin erilaisista) pojista tuli tätä, olen pohtinut paljon, mitä vanhempani tekivät eri tavalla kuin monen muun vanhemmat. Asioita on muutama.
1) Lapsille luotiin käsitys siitä, että aina pystyy parempaan ja mihin tahansa pystyy, kun yrittää ja tekee tarpeeksi töitä. Tämä ei ole totta, mutta sillä ei ole lapselle väliä, koska yrittämällä kovaa ja tekemällä kovaa töitä ei kaikki välttämättä pääse astronautiksi, mutta sillä pääsee ihan tarpeeksi pitkälle. Minustakin piti tulla tähtitieteilijä, mutta jo lukion toisella fysiikan kurssilla ymmärsin, että tämä ei ole se minun tieni.
2) Vaikka vanhempani eivät olleet käyneet kuin kansakoulun ja ammattikoulun, meille tehtiin alusta asti selväksi, että me pystymme ”parempaan”, joka tässä tilanteessa oli korkeampi koulutus.
3) Samaan aikaan kun vahvistettiin sitä, että pystyt parempaan, todettiin, että olet hyvä juuri tuollaisena. Tämä puettiin siihen, että esim. jos koulussa joku koe meni selkeästi riman ali, sanottiin, että kyse oli siitä, ettet lukenut tarpeeksi – ei siitä, että et pystyisi parempaan. Kokemukseni mukaan tämä oli kyllä aivan totta, vaikka sitä lapsena puolustelinkin. Keskimäärin koenumeroni olivat tasan niin hyvät tai huonot, kuin kuinka paljon olin tehnyt niiden eteen töitä! Yllättävää.
Tämän lisäksi toki sain myös edellä mainittuja kommentteja siitä, että työtä tekemällä ei rikastu ja että rikkaat ovat vähän epäilyttäviä (olivathan vanhempani ihan tavallisia alemman keskiluokan vanhempia), mutta tämä ei sinänsä vaikuttanut uskooni siitä, etteikö tulevaisuudessa odottaisi jotain hienoa ihan riippuen siitä, kuinka paljon näen töitä asian eteen.
Käytöstavat, kulttuuri ja perinteet
Absurdeimman hetken opiskeluaikana kohtasin, kun eräs huomattavan korkeatuloisesta perheestä oleva tuttuni oli käyttänyt kaikki opintotukensa ja eli toimeentulotuella. Ja hän oli äärimmäisen ahdistunut, koska hänellä ei ollut rahaa teatterinäytökseen (johon liput maksoivat yli 50 euroa). Ihmettelin tätä kahdesta syystä:
a) Mielestäni on aivan tavallista, ettei opiskelijalla ole varaa teatterinäytöksiin – ja jos on, siihen pitää ottaa opintolainaa tai säästää. Kuuluu ns. normiopiskelijaelämään. Siksihän sitä opiskellaan, että jatkossa olisi varaa kaikkeen kivaan!
b) Rahat loppupeleissä löytyivät aina uudelleen ja uudelleen perheen vanhemmilta. Monesti ihmisiä hävetti pyytää omilta vanhemmiltaan rahaa elämiseen, mutta siitä huolimatta omia käytöstapoja ei koskaan muutettu siten, että rahaa ei olisi tarvinnut pyytää. Rahataidot olivat erittäin puutteelliset, sillä niitä ei koskaan ollut tarvinnut opetella, mikä näin jälkikäteen ei ole yllättävää.
Vaikka rahankäytössä olikin suuria eroja, suurimmat erot eivät kuitenkaan olleet niitä, vaan harrastuksissa, mielenkiinnonkohteissa sekä kulttuurissa ja käytöstavoissa.
Mitä tarkemmin näin luokkaeroja, sitä vahvemmin aloin näkemään, että stereotypiat pitivät pelottavan hyvin paikkansa. Suomenruotsalaiset pitävät veneilystä ja rapujuhlista. Suomalaiset yritysjohtajat (ja heidän lapsensa) pelaavat golfia ja tennistä. Hienot illalliskutsut ovat käytännössä rakas harrastus.
Sitten katsoin peiliin. Veneily on tylsää. Golf ja tennis eivät ole käsitykseni mukavasta urheilulajista. Ja mitä luulet, minkä ikäisenä söin ensimmäisen yli 2-ruokalajin ateriani? 27-vuotiaana! Omat käsitykseni mielenkiintoisesta ja kivasta tekemisestä, urheilusta ja vapaa-ajasta tulevat niin duunarikasvatuksestani, lapsuuden ympäristöstäni kuin myös mielenkiinnonkohteistani.
Rapujuhlien tilalla oli rehelliset naamat sipsikulhon kanssa. Veneilyn tilalla puistokännit tai EDM-festarit. Golfin, ratsastuksen, tenniksen tilalla salibandy tai mikä tahansa muu huomattavasti halvempi joukkuelaji. Ja ruokana illallisella oli jotain käytännöllistä ja pelkkä ajatus 3 tunnin kuluttamisesta ruokailuun oli outo.
Ehkä mielenkiintoisinta onkin se, että vaikka monia näitä ylemmän luokan harrastuksia pystyy periaatteessa keskiluokan tuloillakin nykyään harrastamaan – tätä tapahtuu isossa kuvassa yllättävän vähän. Kyse ei olekaan usein rahasta, vaan enemmänkin totutuista tavoista ja yhteisön mielenkiinnon kohteista. Harva harrastaa tennistä tai golfia yksin, vaan aivan yhtä tärkeää on se seura ja usein hengaamme pitkälti samankaltaisten – eli myös saman sosioekonomisen aseman omaavien ihmisten kanssa ihan käytännönkin syistä.
Luokka on myös oma kieli
Kaikkien näkyvien asioiden lisäksi yhteiskuntaluokka ja -tausta näkyy myös kielessä ja puheessa. Ihmiset täysin samoista tai erilaisista lähtökohdista voivat ostaa samat merkkivaatteet ja laukut, mutta heidän arkiset puheenaiheensa harvoin kohtaavat. Huomaat tämän esimerkiksi vainkeskiluokkajutut-Instagram tilillä.
Tili on äärettömän suosittu, sillä 70-80% suomalaisista on määritelmällisestikin keskiluokkaa. Tämä tarkoittaa sitä, että heillä on sama kieli, samat memet ja samat puheenaiheet. Ja nämä puheenaiheet elävät ajassa sekä elämän edetessä. Muistan, kun omassa kaveripiirissäni alettiin ensimmäisen kerran opiskelujen jälkeen puhumaan seinien väreistä ja sisustamisesta – olin kuolla tylsyyteen ja mietin, mitä näille ihmisille on oikein tapahtumassa.
Luokan puheenaiheet onkin iän ja elämän myötä jatkuvassa muutoksessa ja se näkyy kodissa, arjessa, autoissa, elämän ylellisyyksissä sekä matkailussa. Ja kuten aina elämässä, ajaudumme ihmisten seuraan, jotka ovat kiinnostuneet puhumaan samoista asioista kuin me. Ja kun puhumme asioista, joita voi ostaa vain tietyllä rahamäärällä, muokkautuu myös valitsemamme ihmiset suoraan sen mukaan.
Luokkahypyn tehnyt elää pitkään hämärän rajamailla
Jos joskus saan lapsia, tuntuu omalla tavallaan jopa pelottavalta antaa heidän kasvaa taloudessa, jossa varaa on käytännössä kaikkeen. Se ei ollut oma kokemukseni lapsuudessa ja koin, että se oli vain hyvä asia oman kehitykseni kannalta. Olen nähnyt matkallani korkeimpaan tulodesiiliin ihan kaikenlaisia ihmisiä ihan kaikenlaisista lähtökohdista ja koen sen puhtaana rikkautena – en tule koskaan ottamaan asioita itsestäänselvyytenä. Rikkaaksi ja köyhäksi syntyvät eivät kuitenkaan tule koskaan ymmärtämään toisiaan, koska ovat kasvaneet ja eläneet koko elämänsä täysin eri todellisuudessa sekä harvoin liikkuvat todellisuudesta toiseen.
Vain köyhät häviävät tässä, koska maailman asioista päättävät ovat suurelti osin sieltä toisesta todellisuudesta. Rikkaiden taas ei tarvitse edes ymmärtää tätä toista todellisuutta, koska se ei niin sanotusti ”koske minua”. Ja tämä johtaa meidän kaikkien näkemään asenteeseen, joka joskus tiivistyy lauseeseen ”köyhät ovat laiskoja”.
Sen lisäksi, koska olen itse tehnyt luokkahypyn, enkä ole sitä vieläkään oikein omaksunut, olen myös miettinyt, tulenko koskaan omaksumaan tiettyjä tapoja, ajatusmalleja ja puheenaiheita. Todennäköisesti en, koska en koe niitä integraaliksi osaksi minuuttani.
Koska luokkahyppy on kuitenkin tullut tehtyä, olen joutunut ihan työnkin puolesta usein itsestä kiusallisilta tuntuviin tilanteisiin. Kaikki puvussa pönöttäminen, edustaminen ja 5-ruokalajin illalliset saattavat kuulostaa jonkun korvaan unelmalta, mutta en ole oikeastaan vieläkään löytänyt sitä sisäistä nauttijaa itsestäni. Jos saan valita, valitsen edelleen illan hyvän videopelin parissa yli 5-ruokalajin illallisen.
Samalla välillä huomaan edelleen ajautuvani tilanteisiin, joissa tunnen, että olen erittäin kaukana todellisesta minästäni. Tällaisissa tilanteissa usein korostuu se, muut ihmiset ovat taustaltaan täysin eri lähtökohdista. Tätä eroa on vaikea sanoin kuvailla, mutta on yllättävää kuinka nopeasti perhetaustan vielä tässäkin kohtaa aistii ihmisistä. Puheenaiheet, tyyli sekä yleinen elämänkatsomus muotoutunee vahvasti juuri nuoruudessa ja kantaa ihmistä usein pitkälle, vaikka oma elämä lähtisikin eri suuntaan.
Millaisia ajatuksia sinulla herää luokkayhteiskunnasta nimeltä Suomi?
————————————–
Olen ehdolla VUODEN SIJOITTAJAKSI 2023! Jos koet tekstini hyödyllisiksi, olisin erittäin kiitollinen, jos käyt minua (eli Esa Juntusta) äänestämässä täältä. Äänestäminen vie vain pienen hetken ja vaatii vain Google-tilin (eli esim. Gmail). Jokainen ääni on äärimmäisen tärkeä, koska kilpailu tulee varmasti olemaan poikkeuksellisen tiukka!
Voit tilata huippuarvostelut saaneet sijoituskirjani Viisas sijoittaja nyt erikseen tai yhdessä muiden kirjojen kanssa Adlibriksestä täältä 29 euron hintaan tai Tammen omasta verkkokaupasta kirja.fi erittäin edulliseen 24,9 euron hintaan alekoodilla VIISASSIJOITTAJA23!
Äänikirjojen ystäville kirja löytyy esimerkiksi Bookbeatistä ja Storytelistä sekä kaikista muistakin suomalaisista äänikirjapalveluista.
Muista seurata Omavaraisuushaastetta käyttämässäsi sosiaalisessa mediassa saadaksesi heti tiedon uusimmista kirjoituksista!
Omavaraisuushaaste Facebook
Omavaraisuushaaste Twitter
Omavaraisuushaaste Instagram
Omavaraisuushaaste Shareville
Eipä ole tullut ajateltua näitä luokkia. Näin jälkikäteen miettiessä huomaa kyllä niitä olleen. Itse sain ilmeisesti liian helposti vanhemmilta kaiken tarpeellisen ja myös tarpeettoman. Siitä huolimatta jostain syystä oma luokkani oli ’yrittäjä’ jo opiskeluaikoina. Ekat bisnekset tein amiksen aikoina. Tekun jälkeen otin vastaan tarjotun valtion viran, mutta virkamieheksi en oppinut. Nyt 30 vuotta päätoimista yrittämistä takana ja eläkkeelle siirtyessä näitä elämänvaiheita on jo mukava muistella.
Havaintosi ovat varmasti ihan oikeita. Liian helposti, liian paljon ja liian nuorena ei ole hyväksi. Mutta ei myöskään puutteessa eläminen. Tärkeintä olisi hyvä asenne ja hyvät neuvot ja niiden soveltaminen juuri omiin vahvuuksiin.
Erittäin hyvä esimerkki tuo yrittäjä. Ja useinhan yrittäjät ja rohkeat riskinottajat tulevat juuri taustoista, joissa saadaan ”liian helposti” (jos sellaista nyt voi edes sanoa), koska on henkisesti huomattavasti turvallisemmalla pinnalla. Riskejä uskaltaa ja haluaa usein ottaa silloin, kun asiat ovat muuten hyvin. Jos asiat menevät jo valmiiksi päin prinkkalaa, niin myös ihmisen riskinottohalukkuus- sekä kyky laskee merkittävästi.
Mutta tärkeintä tosiaan on juuri nuo hyvät neuvot (ja tukeminen sekä kannustaminen). Mistä tahansa lähtökohdista pystyy ponnistamaan näillä muutamalla yksinkertaisella asialla ainakin jonkin verran eteenpäin.
Tuohon voisi lisätä vielä yhden poikkeavan yrittäjätyypin. Olen tavannut näitä muutamia ja lukenut joitakin yrittäjätarinoita. Nimittäin jollain tavalla ”päähän potkitut”, joille syntyy valtava tarve näyttää, mihin sitä pystyy ympäristöstä huolimatta. Jonkinlainen revanssihenki siis.
Eräskin kertoi olleensa niin köyhästä kodista, että kunta antoi kenkiä, ettei tarvinut paljasjaloin kulkea kouluun. Hän hankki taskurahaa sijoittamalla säästönsä karkkipussiin, josta sitten myi koulukavereilleen karkkeja yksin kappalein.
Vuosia myöhemmin tavaratalon omistajan ominaisuudessa hän oli käynyt kertomansa mukaan verotoimistossa henkilökohtaisesti hoitamassa jonku melko mahtavan veron ja sanonut siinä virkailijalle samalla maksaneensa ne kunnan lahjoittamat kengätkin.
Hauska tarina! Ja tämä on aivan totta, julkisuudessakin näitä ns. kostorikastumistarinoita tulee aina vähän välein. Näyttämisen halu voi usein olla erittäin vahva motivaatio esimerkiksi vanhoille koulukiusaajillekin. Revanssihenki kuitenkin usein saattaa myös syödä koko ihmisen ja se saattaa määrittää koko elämän, joten tasapainon haku on myös vaikeaa näissä tilanteissa.
Allekirjoitan täysin vanhempien kasvatuksen merkityksen etenkin duunariperheissä. Omat vanhempani ovat vain ammattikoulun käyneitä, mutta ovat aina kannustaneet meitä opiskelemaan ja tähtäämään mahdollisimman korkealle. Noh kahden ammattikoulun käyneen vanhemman lapsista tulikin sitten sellainen kombo, jota ei myöskään voi laittaa sattuman piikkiin. Itse olen tuplamaisteri OTM + VTM, siskoni myös OTM ja veli KTM. Todennäköisyys, että kaikki 3 lasta ovat akateemisia tuollaisella vanhempien taustalla ei liene tilastollisesti erittäin todennäköistä.
Olenkin erittäin kiitollinen vanhemmilleni siitä kannustuksesta, mitä he eivät kertomansa mukaan omilta vanhemmiltaan saaneet opintielle.
Tuossa tilanteessa tosiaan ei ole kyse enää sattumasta! Vaan hyvin hoidettu kasvatus vanhemmiltasi ehdottomasti. Ja tosiaan aika samanlainen tarina kuin omakin. Ja mikä yhteistä – juuri tuo kannatus, tukeminen ja uskominen. Tästähän on tehty akateemisiakin tutkimuksia kuinka iso merkitys näin usein laiminlyödyllä asialla on etenkin kasvaviin lapsiin ja heidän suoriutumiseensa.
Taloustaitoja pitäisi kaikkien opetella. Matalapalkkalaisilla tämä korostuu. Säästäminen on tietenkin sitä vaikeampaa, mitä vähemmän tienaat.
Vaikka olisit duunari duunariperheestä, se olisi vain tekosyy ”jäädä” köyhäksi.
On paljon asioita, joita ihmisten pitäisi opetella. Taloustaidot etunenässä ehdottomasti elämässä selviämiseen. Mutta usein ongelma onkin juuri se, että ei ole tietoa, taitoa tai osaamista edes etsiä paikkoja, missä näitä taitoja voisi opiskella. Usein myös oma epävarmuus sekä epäusko omiin kykyihin (joka usein tulee kasvatuksesta), sabotoi oppimisen ennen kuin edes aloittaa.
Itsellä tulee mieleen, että tässä taas luullaan olleensa köyhästä perheestä, kun vanhemmat olivat perus duunareita. Itsellä esimerkiksi toinen vanhemmista oli sairaseläkkeellä ja toinen lastenhoitajana. Tulot siis huomattavasti pienemmät kuin kahden duunarin perheessä. Kesätyörahat sait ilmeisesti pitää itsellä, kun minä jouduin lahjoittamaan osan vanhemmilleni. Harrastus vaihtoehtoja oli kolme; kävely, juoksu tai pyöräily. Ei siis mitään mihin liittyisi sosiaalisia kontakteja, joka auttaa myöhemmin elämässä juuri verkostoitumiseen.
Sen olen oppinut 8 vuoden kirjoittelun aikana, että kurjuusolympialaisiin ei ole järkevää lähteä, koska aina löytyy joku jolla menee huonommin. Ja joku jolla menee paremmin.
Oli lähtötilanne mikä tahansa, parempaan voi aina pystyä, mutta kuten tekstissäkin kuvattu, se on aina sitä hankalampaa mitä kauempana lähtöpiste on. Mutta kun on itse ottanut vaikka vain yhden askeleen eteenpäin, voivat esim. omat lapset ottaa sitten sen vähän isomman askeleen eteenpäin. Näin kävi juuri omalla kohdallani.
Ja kuten todettu, esim. kuvailemistasi lähtökohdista on äärimmäisen vaikeaa ponnistaa vaikka astronautiksi, mutta täysin realistista kenelle tahansa tulla vaikka hyväksi myyjäksi, asiantuntijaksi tai lähiesihenkilöksi/tiiminvetäjäksi omalla alalla työkokemuksen myötä – ei tarvita verkostoja tai muitakaan nuoruuden apuja tämän saavuttamiseksi.
Kiitos upeasta kirjoituksestasi, jonka ansiosta havaduin siihen, että olenkin alemmasta keskiluokasta tullut ja tämä selittää paljon omia habituksiani, vaikka olen nykyään korkeasti koulutettu. Itse asiassa en uskonut itseeni, mutta päädyin täysin vahingossa yliopistoon, koska eräs ehdotti. Olin why not.
Ymmärrän, että lapsuudessa omaksuttu habitus pysyy yllättävän paljon aikuisena, joskaan ei niin näkyvästi, vaikka olisi tehnyt luokkahypyn. Hyvänä esimerkkinä Köyhä Manuel Noriega ryhtyi Panaman presidentiksi mutta käyttäytyi kuin gangsteri.
Kiva kuulla, että teksti herätti ajatuksia! Olen huomannut, että usein riittää, että on edes yksi ihminen lähipiirissä joka uskoo, tukee tai vaikka ehdottaa – ihmiset usein pystyvät paljon enempään kuin mihin luulevat pystyvänsä, kunhan vain yrittävät. Tämän pitäisi lähtökohtaisesti tulla kotoa, mutta usein tähän auttaa myös kaveripiiri tai vaikka senhetkinen parisuhdekumppani. Suomessahan on tutkittu myös sitä, että jopa tupakaverit armeijassa nostavat tosiaan ylöspäin, jos esim. heität suoraan töihin menemistä pohtivan korkeakouluun menevien sekaan. Se kenellä ympäröimme itsemme on aivan valtava vaikutus myös meihin.
Olen DI:ksi kouluttautunut duunariperheen lapsi. Lamassa vanhemmiltani meni kaikki (isäni oli yrittäjä) ja perheemme joutui vuosikymmeniksi velkavankeuteen. Kotona opiskelun merkitystä korostettiin, mutta ei siihen erityisesti panostettu tai tuettu. Sain keskinkertaisia arvosanoja, ja vanhempani olivat niihin erittäin tyytyväisiä, joten mitään kannustusta yrittää enempää ei tullut. Pääsin töihin 15 vuotiaana ja olin koko lukioajan iltaisin ja viikonloppuisin töissä. Tästä rahasta jouduin maksamaan omat kuluni (vaatteet, puhelimet, koulukirjat yms). Ruuan sai kotoa, mutta asumisesta ja ruuasta piti maksaa ”vuokraa”. Joten mitään ei jäänyt säästöön.
Oma tausta näkyy siinä, että en uskalla ottaa riskejä elämässä. Koko yliopistoajan kävin töissä, jotta oli rahaa elää – tämä viivästytti opintoja merkittävästi. Haaveilin vaihto-opiskelusta, mutta siihen minulla ei ollut rahaa eikä uskallusta. Opintolainaa en edes harkinnut.
Sijoittanut olen vasta viime vuosina. Siitä peloiteltiin kotona. Asuntolainaa en uskaltanut ottaa kuin vasta 35-vuotiaana. Molemmista näistä oli itsellä pelko. Sijoittamisesta, että menetän kaiken. Asuntolainasta se, että en pysty maksamaan työttömyyden takia ja joudun velkavankeuteen.
Urallani en ole uskaltanut tehdä mitään hyppyjä tuntemattomaan tai ottaa vastaan haastavampia töitä. Olen pelännyt, että en pärjää hommassa, menetän työn ja sen seurauksena kaiken taloudellisen turvallisuuden.
Viime vuosina olen käsitellyt hieman asioita ja uskaltautunut ostamaan asunnon (joka oli kyllä taloudellisesti virhe, mutta nautin tässä asumisesta). Teen edelleen lähes vastaavaa työtä kuin yli 15 vuotta sitten valmistuessani ja palkka ei todellakaan ole juurikaan kehittynyt.
Selkein ero eri taustoista tulleisiin opiskelukavereihini on tottakai verkostot, joita he käyttävät uralla etenemiseen, ja joita itsellä ei ole. Mutta ehdottomasti suurin ero on siinä kuinka sietää epävarmuutta ja luottaa tulevaisuuteen. He ottivat opiskeluaikana lainaa, ja valmistuivat nopeasti käyden vaihdossa, he heittäytyivät valmitumisen jälkeen uusiin työmahdollisuuksiin, osa osti jopa pääkaupunkiseudulta asunnon opiskelijana… he luottivat tulevaisuuteen, luottivat siihen, että vaikka joku menisi pieleen, niin ei ole kaiken loppu. Itse olen pelannut kaikessa varmanpäälle – ja se ei todellakaan ole ollut hyvä ratkaisu.
Kaikesta tästä johtuen en ole velkaantunut merkittävästi, mutta ei kyllä varallisuuskaan ole kehittynyt. Olen säästänyt paljon, mutta myös käyttänyt säästettyä rahaa hieman turhaankin. Lapsuudessa ja nuoruudessa ei ollut rahaa käytettäväksi, nyt kun sitä on ollut, on tullut tuhlattua. Viime vuosina olen alkanut huomattavasti pihimmäksi ja yritän säästää pidemmällä tähtäimellä – en vain tiettyyn hankintaan.
Kiitos paljon henkilökohtaisesta tarinastasi! Uskon, että tuo antaa samaistumispintaa erittäin monelle. Tuo pelon ja riskin kokemus on kouriintuntuva ja sitä ei aidosti osaa edes ymmärtää ennen kuin sen on kokenut. Usein juuri nämä omat lapsuudenkokemukset määrittävät pitkälti juuri sitä myös omaa riskihalukkuutta persoonan lisäksi.
Hienoa mielestäni on, että nämä piirteet itsessään tunnistaa. Koska ilman tuota itsetuntemusta ei myöskään muutos olisi mahdollista. Mutta kun tunnistaa ne asiat, joita haluaa selvästi itsessään muuttaa, muutos on kuin onkin mahdollinen – kunhan sille antaa vain aikaa.
Kirjoituksesi kuulostaa tutulta, Suomi on ehdottomasti ainakin jossain määrin luokkayhteiskunta. Olen itse ”ylemmän keskiluokan” yrittäjäperheestä, jossa rahaa ei toki ole ollut liiaksi asti, mutta siitä ei ole ollut pulaa. Vaimoni perheen taas voisi kuvailla olevan ”alempaa keskiluokkaa” ja vaimoni on suvun ainoita korkeasti koulutettuja. Perheidemme ”luokat” näkyvät kuitenkin erittäin vahvasti mm. tavoissa, ajattelussa ja puheessa. Puheenaiheet sukujuhlissa ovat aivan erilaiset riippuen siitä, kumman suku on paikalla.
Mieleenjäänyt yksityiskohta on esimerkiksi se, etten tyhmänä 19-vuotiaana yhteen muuttaessamme voinut ymmärtää, että ei ole tyypillistä, että vanhemmat ovat sijoittaneet valmiiksi opintoja varten 15k rahastosalkun, kuten minulla oli. Mielestäni olemme vaimoni kanssa oppineet hyvin ymmärtämään molempien perheiden taustatekijöitä ja niiden vaikutusta käytökseen. Omassa taustassani on mielestäni erinomaista se, että aina on kannustettu kovaan työntekoon, yrittämieen, mahdollisuuksien näkemiseen ja investoimiseen. Itseäni häiritsee, miten vaimoni perhe syyttää heikosta rahatilanteesta useimmiten rikkaita tai poliitikkoja, eikä aktiivisesti tee asian eteen mitään. Toisaalta olen ymmärtänyt paremmin, miten oman sukuni saattaa hankkia asioita vain ”statusmielessä”. Veljeni kuvailikin joskus yhteisiä kahvitilaisuuksia tiettyjen sukulaisten kanssa ”pintaliitämiseksi rautakanki perseessä”, mikä saattaa olla osuva vertaus, vaikka paljon mukavia ihmisiä suvussa toki onkin. Näkemykset minun ja vaimoni perheen väleillä ovat kuitenkin todella suuria, joten tämä aihe on osunut vahvasti päin pläsiä varsinkin suhteen alkuaikoina.
Parisuhde on ehdottomasti tilanne, missä erot oikeasti tulevat näkyvästi. Olen itse ollut juuri tuossa vaimosi tilanteessa ja seurustellut ihmisten kanssa etenkin kauppakorkeaopiskelujen aikana, jotka olivat tasoa tuplalääkäriperheestä. Nokkapokkaa tuli erittäin valtavien näkemyserojen takia enemmän kuin parista asiasta.
”Itseäni häiritsee, miten vaimoni perhe syyttää heikosta rahatilanteesta useimmiten rikkaita tai poliitikkoja, eikä aktiivisesti tee asian eteen mitään”
Ja tämäpä juuri. Kuten tekstissäkin kävin läpi, tämä on ahdistavan yleinen näkökulma asiaan. Ollaan luovutettu ja tämä luovuttamisen mentaliteetti on haitallisesti usein siirretty myös omille lapsille eteenpäin. Jokainen voi mielestäni elää omanlaistaan elämää, mutta toivoisin, että vähintään omille lapsille toivoittaisiin parempaa.
Hauska myös tuo sukujuhlakuvaus. Olen itse ollut avec:na juuri tuonkaltaisissa tilanteissa ja olen aina miettinyt, miten ihmiset kestävät näitä. Ja usein kun juuri ne mukavat istuvat hiljaa ja nämä, joille elämä on kisa materiaa ja saavutuksia ottavat keskustelun haltuun.
Hei.
Ajatuksia herättävä kirjoitus. Minun molemmat vanhemapani ovat akateemisesti koulutettuja. Asuimme (ja vanhemani asuvat edelleen) ”duunarilähiössä” siis yhdessä Helsingin halvemmista lähiöistä. Minä ja veljeni olemme itse tienanneet kesätöillä ja muuten rahat ajokorttiin, lukiokirjoihin, harrastusvälineisiin tai mihin nyt halusimme rahamme käyttää. Pois kotoa muutettuani olemme asuneet opiskelija-asuntosäätiön solukämpissä ja maksaneet omat menomme opintotuilla ja kesätyörahoilla. Vanhempani ovat täysin eri alalla kuin minä, joten olen myöskin kaikki duunipaikkani hankkinut itse ja ilman suhteita, niin laitoshuoltajaksi, kaupankassaksi, posteljooniksi kuin myöhemmin oman alan töihin ja harjoitteluihin. Olen yhtä lailla hämmästellyt tätä, että lapselle ostetaan asunto tai annetaan rahaa kaikkeen. Meidän perheessämme oli itsestäänselvyys, että rahalla on arvo ja sen eteen nähdään vaivaa ja että työnteko on hyvästä. Sain ala-asteella viikkorahaa 4 markkaa (en muista miksei viitosta) kotitöitä vastaan ja yläasteella 8mk. Euron myötä 1,5e. Lukiossa viikkoraha loppui.
Kotona korostettiin, että koulu kannattaa hoitaa kunnolla, ja että halutessaan pystyy mihin vaan. Minusta ja veljestäni tuli akateemisesti koulutettuja, mutta ei meitä siihen mitenkään painostettu, kotona puhuttiin arvostavasti työstä ylipäätään. Koen, että akateemisuus näkyi meillä siten, että paljon luettiin ja kannustettiin lukemaan. Olinkin ja olen edelleen kirjaston suurkuluttaja. Vinkattiin, että ASP-tili kannattaa hankkia, sijoittamisesta ei puhuttu. Urheilua harrastettiin, mutta halvemman pään lajeja (suunnistus, jossa toki vilisee akateemisesti koulutettuja, uinti, kaikenlainen vapaamuotoinen liikunta). Kodin sistusta, autoa tai vastaavaa ei pidetty tärkeänä. Äitini tekee erinomaista ruokaa, eli söimme hyvää kotiruokaa. Ylemmän keskiluokan koteja on siis monenlaisia, kysymys ei ole pelkästään tulotasosta, vaan kiinnostuksen kohteista. Meillä ei puhuttu sisustamisesta eikä minua Sinun laillasi voisi seinien väri vähempää kiinnostaa. Samoin tavoin ajattelin mahdolliset tulevat lapseni kasvattaa.
Kiitos hyvästä ja mielenkiintoisesta blogista!
Kiitos valtavasti tarinastasi! Tässä näkyy mielestäni erinomaisen hyvin juuri se, että mitä hyvällä kasvatuksella pystyy saamaan aikaiseksi. Juuri tuolla tavalla pyrin omatkin lapseni kasvattamaan, mutta toki vanhemmuuden ristipaineessa voi olla haastava täyttää kaikki tavoitteet, joita itselleen vanhempana asettaa.
Toki joo hyvätuloisten laittaminen pelkästään yhteen muottiin on aina stereotypistamista, mutta blogitekstissä ei ole merkkejä tarpeeksi jokaisen harmaan sävyn esiintuontiin. Usein kuitenkin tietyt piirteet yhdistävät ihmisiä sosioekonomisen taustan läpi. Lukeminen on varmaan juuri ennen kaikkea akateemisen perheen merkki – moni hyvätuloinen ei välttämättä lukemista itsessään nosta korkealle – vaan enemmän tietynlaista osaamista. Yleissivistyksellä kun ei nykymaailmassa kauheasti rahaa enää tee, valitettavasti. Yleissivistyksen lisääminen esim. lukemalla kun todennäköisesti myös auttaisi juuri sitä näköalan lisäämistä – kaikista sosioekonomisista lähtökohdista.
Tietenkään blogitekstissä ei voi eikä tarvitsekaan voida huomioida kaikkia tilanteita, eikä tarkoitukseni ollut mitenkään kritisoida ajatuksia herättävää ja hienoa kirjoitusta, päin vastoin. Halusin vain omalla esimerkillä tuoda esiin, että vaikka en olekaan tehnyt luokkanousua vaan olen keskiluokkaisesta kodista, hämmästelin korkeakoulussa (ja sen jälkeenkin) sitä, kuinka jollekin vain ostetaan asunto tai ei koskaan ole tehty kesätöitä muuten kuin omalla alalla tai ostetaan 100 000 euron auto. En myöskään tarkoita, että siinä olisi yhtään mitään pahaa, olen vain kasvanut toisenlaiseen ajattelutapaan (enkä voisi kuvitellakaan laittavani 100 000 euroa autoon, koska auto ei on minulle vain väline, riittää, kun se toimii).
Koska sijoittaminen oli asia, josta kotona ei puhuttu, olen pitänyt sitä aina jotenkin mystisenä ja saavuttamattomissa olevana asiana, jota ei voi ymmärtää, ja pankin sijoitusneuvontaa lähinnä ahdistavana. Onneksi kotona vinkattiin ASP-tilistä ja olen sijoittainut matalakuluiseen rahastoon kuukausittain opiskeluajoista lähtien, mutta vasta nyt aikuisena talousmaailma on alkanut syvemmin kiinnostaa. Kiitos erinomaisesta kirjastasi, ja samoin blogistasi, jotka ovat avanneet monta asiaa ja näkökulmaa!
Kiitos tarkennuksesta ja tosiaan kritiikkiä saa aina esittää myös, en siitä ota itseeni – olen vain tottunut siihen, että muistutan välillä bloginäkökulmien rajallisuudesta 😀
Mielenkiintoinen onkin se näkökulma onko parempaa ja oikeampaa tapaa kasvattaa lapsia. Ikuisella optimismilla ja suurella riskinottohalukkuudella on kuitenkin omat etunsa niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta. Tämä on asia, jonka kanssa itse paljon kamppailen, kun lapset ovat suunnitelmissa toivottavasti lähitulevaisuudessa.
Ja ymmärrän hyvin pankin sijoitusneuvonnan aiheuttaman ahdistavuuden, koska siellä harvoin katsotaan oikeasti asiakkaan omaa parasta. On sääli, ettei Suomessa ole käytännössä laisinkaan riippumatonta sijoitusneuvontaa – sille olisi aivan valtava tilaus. Ja ASP:iin sijoittaminen on jo iso voitto itsessään. Matalien korkojen aikaan 5%:n riskitön tuotto oli äärimmäisen hyvä diili ja erinomainen sijoitus.
Onkohan sijoitusneuvontaa ylipäätään mahdollista tuottaa ihan lakipykälienkään mukaan, vai koskeeko ne pykälät vain rahalaitoksia? Juridiikkaa en tunne tämän enempää, mutta tuli vain mieleen vinkata Varapuu -nimistä koulutuspalvelua. Siellä korostetaan, ettei se ole sijoitusneuvontaa. Sensijaan paljon hyviä vinkkejä on moni sieltä saanut raha-asioiden hoitoon. Niitä kun ei yleensä ole opetettu kotona eikä koulussa.
Olen itse tutkinut tuota lainsäädäntöä ihan juuri bisnesmielessä ja oman maallikkolakitulkintani mukaan sijoitusneuvontaa saa tehdä vain, jos tekee myös varainhoitoa. Ja varainhoitoon tarvitsee aina isoja pääomia ja on suhteellisen kallista. Tästä johtuen todennäköisesti puhtaita sijoitusneuvojia ei Suomessa ole – tämä laki on hyvin lobattu isoilta pankeilta, koska näin apua saa käytännössä vain suoraan pankin tiskiltä.
Yhdyn duunariperheestä ponnistavana korkeakoulutettua näihin havointoihin täysin. Jätit kuitenkin mielestäni pari tärkeimpää näkökulmaa käsittelemättä. Ensinnäkin omien havaintojeni perusteella huonommista lähtökohdista tulevia opiskelijoita piinaa syvä epävarmuus omasta paikasta yliopisto/ammattikunnan -yhteisön osana, sekä epävarmuus omasta tulevaisuudesta. Duunariperheiden lapset hakeutuvat mielummin alalle, jossa työllisyys ja palkkataso ovat korkeat ja mahdollisimman varmat. Omia kiinnostuksen kohteita ei uskalleta toteuttaa ja valitaan mielummin mahdollisimman turvallinen ja riskitön polku. Työelämään siirtyessä otetaan vastaan ensimmäinen työtarjous ja ajaudutaan helpolle ja turvalliselle urapolulle, vaikka se ei pitkällä aikavälillä mahdollista parasta urakehitystä. Koska ei tunneta itseään osaksi sitä maailmaa, pelätään, että yksikin pieni virhe tai työttömyyden jakso pudottaa pois maailmasta, jossa oli alun perinkin ulkopuolisena vain pienellä turistimatkalla ennen paluuta omalle paikalle yhteiskunnassa. Kaikkia päätöksiä piinaa syvä epävarmuus. Paremmista lähtökohdista tulevat lapset ovat valmiimpia ottamaan riskejä ja tähtäämään korkeammalle, vaikka taidot ja aikaisempi menestys eivät antaisi mitään viitteitä, että kyvyt riittäisivät. Sama ilmiö näkyy naisten ja miesten urakehityksen eroissa.
Olen äärimmäisen kiitollinen, että vanhempani arvostivat koulutusta, vaikka eivät itse opiskelleet toista astetta pidemmälle. He opettivat minulle ja sisaruksilleni, että korkeakoulutus on tie menestykseen ja kun opiskelupaikka on saatu on ”tulevaisuus turvattu”. Kun sitten päädyin yliopistoon tajusin, ettei opiskelupaikka tarkoittanutkaan varmaa menestystä ja taattuja huipputuloja kuten vahempani olivat kertoneet. Tosin eiväthän he tätä olisi voineet tietää. Yliopistomaailma ja korkeakoulutetun urakehitys on heille täysin vierasta. Tässä vaiheessa juristiperheiden kasvatit olivat täydellisessä ylilyöntiasemassa. Heille oli jo kerrottu, mitä menestyminen tässä uudessa kilpailussa vaati. Minulle oli opetettu palapelistä vain yksi pala: arvosanat. Niillä sain opiskelupaikan. Verkostoituminen, harjoittelupaikat ja järjestötoiminta olivat täysin vieraita, enkä omaa epävarmuutta ja tiedottomuutta niihin myöskään uskaltanut osallistua. Siksi minua hieman ärsytää, kun hyvätuloisten lasten menestystä selitetään vain suhteilla. Tällä on osansa, mutta aiemmilta sukupolvilta periytyvä tieto on sitäkin arvokkaampaa. Uralla menestymisen avaimet eivät ole yhtä julkiset kuin opiskelupaikan valintaperusteet.
Allekirjoitan oikeastaan 100% siitä mitä sanoit, haha. En vain tosiaan pystynyt kaikkia näkökulmia aiheesta yhdessä tekstissä käsittelemään. Luokasta toiseen liikkuminen on mielestäni äärimmäisen mielenkiintoinen kokemus ja siitä saisi varmasti ihan kirjan verrallisen tavaraa. Itse asiassa aloin juuri tänään tämän tekstin vastaanoton inspiroimana lukea Anu Kantolan ja työryhmän kirjoittamaa ”8 kuplan Suomea”, joka käsittelee näitä luokkia yksilöiden näkökulmasta.
Ja tunnistan itsessäni myös tuon riskin välttäjän. Hain kauppikseen, koska sieltä työllistyy varmasti. Aloin opiskelemaan vakuutustieteitä ja riskienhallintaa, koska ainetta mainostettiin jopa aloitteleville opiskelijoille suoraan 99% työllistymisprosentilla. Ja sijoittamisessa en ole koskaan hypännyt kasvuyhtiöiden kelkkaan vasta kuin yli 10 vuoden sijoitusuran jälkeen, ja tämäkin vaati äärimmäisen paljon omaa luonnetta vastaan taistelemista.
Myös tuo ns. maailman opettaminen on aivan valtavassa asemassa. Sitä vähän tarkoitin tuolla omalla kielellä. Toimintatavat, prioriteetit, kaikki käytännössä peritään ja saadaan suoraan. Ja silloin tiedetään, mitä tarvitaan siihen, että pystyy menestymään taloudellisesti. Luokkaloikkareista suurin osa ei tätä välttämättä koskaan omaksu ja jotkut omaksuvat – kantapään kautta. Takaa-ajoasema on aivan aito ja erittäin selkeä.
Mielenkiintoinen aihe. Omat vanhemmat olivat duunareita, mutta isäni kyllä kannusti hankkimaan kunnon koulutuksen ja lupasi tukea taloudellisesti. Mitä tein? Koulut mahdollisimman nopeasti alta pois ja töihin perus duunarihommiin. Nuorempana ei koulu pahemmin kiinnostanut vaikka sainkin hyviä arvosanoja jos jaksoin vähän panostaa.
Nyt on alkanut vähän miettiä asioita eri kantilta kun on perhettä. Jos kuitenkin vietän noin 8 tuntia päivässä töissä niin ei se haitaksi olisi jos siitä saisi parempaa palkkaa kevyemmällä fyysisellä kuormituksella.
Työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa kyllä huomaa tuon luovuttaneen mentaliteetin. Ihmisillä ei ole uskoa tai jaksamista hakea parempia tai kiinnostavampia töitä vaan pysytään nykyisessä. Eli hammasta purren eläkepäiviin.
Lisäyksenä vielä, että mielestäni kaikilla ei ole samanlaiset lähtökohdat. Nuo kotoa opitut taidot ja kontaktit auttavat kyllä elämässä. Raha tulee rahan luokse eikä pienistä virheistä päädy leipäjonoon niin kyllähän se helpottaa.
Toisaalta kaikilla on mahdollisuudet parempaan esimerkiksi koulutuksen kautta tai töissä ylenemällä. Suomessa varsinkin kun koulutus on lähes ilmaista.
Tuo luovuttaminen sanana kuvaa tilannetta erittäin hyvin. Itse nuorena kesätöissä etenkin ihmettelin mistä ihmisten negatiivisuus tuntui kumpuavan niin vahvana. Mutta helppohan se oli olla optimistinen, kun oli nuori ja koko tulevaisuus vielä mysteeri. 20 vuotta samaa työtä, niin mieleni olisi muuttunut todennäköisesti aivan samanlaiseksi.
Ja tosiaan, lähtökohdat eivät todellakaan ole samat kaikilla. Näköalattomuus onkin varmaan pahinta myrkkyä ihan minkälaiselle persoonalle tahansa. Jos tuntuu, että elämä ei ole edennyt ja se ei tästä tule etenemään mihinkään enää koskaan – kunnes sitten joskus eläke tai kuolema vapahtaa – niin ollaan jo erittäin syvällä. Se, miten tällaisiakin ihmisiä saataisiin vielä innostumaan ja kiinnostumaan oman elämän tai tulevien sukupolvien eteenpäin viemisestä on tärkeä kysymys.
Kiitos kirjoituksesta hankalasta aiheesta joka edelleenkin on pitkälti tabu, jaoit myös paljon itsestäsi. Paljon hyviä havaintoja. Seuraava lause hieman häiritsi:
”Vain köyhät häviävät tässä, koska maailman asioista päättävät ovat suurelti osin sieltä toisesta todellisuudesta. Rikkaiden taas ei tarvitse edes ymmärtää tätä toista todellisuutta, koska se ei niin sanotusti ”koske minua”. Ja tämä johtaa meidän kaikkien näkemään asenteeseen, joka joskus tiivistyy lauseeseen ”köyhät ovat laiskoja”.”
Väittäisin että tämä näkökulma om hieman liian kyyninen. Kyllä, on paljon rikkaita jotka eivät välitä vähä-osaisista, pahimmillaan se jopa johtaa vihamielisyyteen ”laiskoja köyhiä” kohtaan. Onneksi näin ei aina ole. Myös moni hyvätuloinen, myös päättävillä paikoila olevat, tekevät töitä vähempiosaisten tekeen, tai ainakin tarjoavat aikaansa tai rahaa näiden tukemiseen. Toki itsekin näen Suomen kehittyvään suuntaan jossa kahtiajako lisääntyy, sekä aineellinen että henkinen. Se on huolestuttavaa, sillä mielestäni on loppujen lopuksi myös ns rikkaiden etu että myös kaikkein vähävaraisimmat kykenevät edes säälliseen elintasoon joka mahdollistaa arvokkaan elämän.
Kiitos! Pyrin välttämään juuri sanoja kaikki, aina, ei koskaan jne. blogikirjoituksissa, koska luonnollisesti tämäkään väittämä ei kaikkia hyvätuloisia koske. Ilmiö on kuitenkin selkeästi nähtävissä ihan omin silmin kuten olemme varmasti kaikki myös kokeneet. Tuota neutraliimmin en tosiaan asiaa sanoisi, koska pointin mielestäni pitääkin herättää.
Ja toki tutkimuksetkin tukevat molempia puolia – ilmiö on todellinen osassa hyvätuloisia, mutta samalla esimerkiksi vaikka vasemmistoliiton äänestäjistä löytyy yllättävän paljon hyvätuloisia korkeakoulutettuja. Ja usein nämä empaattisemmat ihmiset ovat juuri niitä, jotka vielä muistavat sen, mistä lähtivät eli juuret ovat vielä olemassa.
”
Yksi duunarikodin isoin merkki on varmasti se, että usein duunarilapsille joko sanotaan:
1) Ihan sama mitä teet, yhteiskunta ja valtaapitävät ovat sinua vastaan
2) Työtä tekemällä ei rikastu
3) Työnteko kannattaa, kouluttautuminen ei
4) Rikkaat ovat epärehellisiä ja hyväksikäyttäjiä, joten vaurastuminen ei ole edes suositeltavaa
”
Aika rankkaa tavaraa, varsinkin jos tuo menee tarkoituksella lapselle. Tietenkin jos tuntee olevansa yhteiskunnan unohtama ja hyväksikäytetty, niin tuntuu pahalta mutta toivoisi että tuota ei suoraan lapseen opetettaisi. Ehkä tämä minä ja muuta jotkat kommenteissa ovat luokkaretkeä tehneet eivät opetettu tuohon ja sen takia olemme kohderyhmässäsi ja kodit joissa nuo teesit olivat arkipäivää eivät ole lukemassa ja kommentoimassa. Saako pelko siitä että epäonnistuisi ja joutuisi poistumaan tästä ylemmästä tuloluokasta sitten tarraamaan tiukemmin turvallisiin valintoihin ja olemaan röyhkeämpi heikommassa asemassa oleviin? Muutunko minkäkin sitten ”Self-made maniksi” joka unohtaa kaiken tuen mitä on saanut ja kaikki on vain omaa erinomaisuutta.
Koitin reflektoida oliko näin omassa lapsuudessa ja en tunnistanut, vaikka äitä on aika kyyninen nykyään. Ehkä hän vielä silloin tunsi olevansa yhteistä hyvää tuottavaa kokonaisuutta. Mutta jokin ympäristössä sai kuitenkin ajattelemaan että en välttämättä pärjäisi esim. ammattikorkeakoulussa. Oliko se sitten peruskoulun opettaja vai huonoon asenteeseen opetetut luokkakaverit vai mikä kun vanhemmat olivat kuitenkin myönteisiä koulutuksen suhteen. Kuitenkin pitkän kaavan kautta on tullut mentyä askelkerrallaan eteenpäin (Amis->AMK->DI)
Näinhän se juuri on. Surullisinta onkin juuri se, että näitä tekstejä ei yleensä lue ne, jotka ne sitä eniten tarvitsisivat. Tänään oli Iltalehdessä myös juttua tuosta Osinkoinsinöörin luokkanoususta: https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/e0358d49-7a8a-443e-8712-96ca17a00499 ja kommenteista tuli taas lähinnä paha mieli.
Mutta usein noita asioita juuri valutetaan omalle jälkikasvulle vahingossa. Toki osa taas purkaa pahaa oloaan ihan tietoisesti, koska haluaa saada lapset ymmärtämään, että näin tämä maailma vain makaa. Olen itse todistanut tuollaista luovuttanutta käytöstä lähietäisyydeltä omassa lapsuudessani erinäköisiltä aikuisilta, ja tämä on selvästi vaikuttanut myös siihen, mihin näiden perheiden lapset sitten menivät.
Ja ympäristössä voi tosiaan olla monta vaikuttavaa tekijää. Monesti olen kuullut esim. OPO:jen ohjaavan lapsia huomattavasti alemmas kuin mihin he itse haluavat – pelkkien senhetkisten koulunumeroiden perusteella. Itselläkin OPO suositteli Lapin yliopistoon menemistä, koska en kuitenkaan pääsisi Helsinkiin, koska todistukseni oli täynnä seiskoja ja kaseja. Mielestäni ei vielä ymmärretä kunnolla kuinka paljon ns. lapsen alaspäin vetäminen vaikuttaa heidän uskomuksiinsa itsestään – vaikka siitä on tehty tutkimuksia jo viimeiset 50 vuotta.
Epävarmuus, sosiaalisten kontaktien puute ja syrjäytyminen johtaa kyyniseen elämänasenteeseen. Menestyvältä ihmiseltä kun usein vaaditaan tietynlaisia luonteenpiirteitä, ja jos näitä ei omista, se voi tuntua aika isolta kynnykseltä ponnistaa ylöspäin.
Juurikin näin! Kyseessä on tietynlainen dominoefekti, joka usein saattaa aivan itsestään periytyy sukupolvelta toiselta, jos jossain kohtaa lenkki on kyynistynyt. Onneksi nykyään niin introverteillä kuin eksrtoverteillä ja kaikilla muullakin persoonallisuustyypeillä on mahdollisuus menestyä, mutta tähän toki tarvitsee löytää se itselle sopiva paikka. Ja tämä ei onnistu ilman juuri ympäristön tukea.
Moi,
Kiitos kirjoituksesta. Itselleni myös hyvin samaistuttava.
Olen hyvin samanlaisella taustalla ja tehnyt luokkahypyn hieman vanhemmalla iällä — koulutus- ja tulotason osalta. Menin peruskoulun jälkeen suoraan töihin, kunnes lähemmäksi 30-vuotiaana ajattelin, että suorittavat työt vähenevät, automatisoituvat sekä niiden työehdot huononevat tai siirtyvät alustatalouden piiriin. Jotain oli siis keksittävä ja suoritin lukion sekä insinööritutkinnon, töitä samalla täysipäiväisesti tehden. Opiskelu oli yllättävän helppoa, kun oli sisäsyntyinen motivaatio. Korkeisiin arvosanoihin ei lopulta tarvittunut tehdä kuin vaadittu, eikä mitään ylimääräistä. Jos joku olisi tämän minulle osannut lapsuuden kodissa sanoittaa, niin helpommalla olisin päässyt.
Samaisesta kulttuuri- ja tapashokkista omakohtaista kokemusta. Olen yleisesti huono minglaamaan nykyisen sosiaaliaekonomisen viiteryhmäni jäsenien kanssa.
Kulutustottumukseni ovat myös hyvin erityyppiset kuin nykyisellä viiteryhmälläni. Suurimmaksi osaksi perustuen funktionaalisuuteen sekä käytännön läheisyyteen. Tulotason monikertaistumisesta huolimatta tämä ei ole huomattavasti muuttunut. Tunnen usein yhteenkuulumattomuutta työelämässä ja vapaa-ajalla myös entisen viiteryhmäni kanssa. Tietynlaista yksinäisyyttä siis, jonka matkan varrella olen hyväksynyt ja oppinut ottamaan huumorilla.
Toisaalta olen huomannut, että taustani on huomattava voimavara työelämässä. Tällaisena kameleonttina on ymmärrän hyvin erilaisten ihmisten mielenmaailmaa sekä näen helposti reaalimaailman ongelmat excel-taulukoiden takaa. Koen, että taustani on urallani vienyt minua eteenpäin melkoisella vauhdilla tähän asti.
Olen huomannut, että suhtautuminen rahaan on yksi isoimmista asioista, joita lapsena opitaan. Useammalla duunaripolulla jatkaneella lapsuuden ystävälläni/tutulla on ollut käytännön osaamista ja rohkeutta aloittaa yrittäminen, mutta hyvillä tulevaisuuden näkymillä oleva kannattava yritys on kaatunut yksinkertaisesta holtittomaan ja lyhyt näköiseen rahan käyttöön heti rahavirran alettua. Näitä on ollut turhauttavaa seura vierestä, vaikka muutama on toki myös onnistunutkin.
Kiitos paljon tarinan jakamisesta! Tosiaan paljon samaistuttavia asioita ja on ilahduttavaa nähdä, kuinka paljon yksittäisiä tarinoita tämän ympäriltä löytyy – vaikka tilastollisesti tällainen on koko ajan harvinaisempaa Suomessa.
Tunnistan myös tuon funktionaalisuuden itsestäni kulutuksessa ja samalla tuon väliinputoajuuden vanhan ja uuden viiteryhmän välillä. Suurimman osan ajasta tuntuu, että ei kuulu oikein mihinkään, vaan katselee asioita vain vierestä, kun yhdistäviä tekijöitä on niin vähän.
Itsellä myös käynyt hyvä tuuri siinä, että uraetenemistä on tapahtunut paljon, mutta en tiedä kuinka paljon tulee juuri tuosta taustasta – ja kuinka paljon tulee siitä, että olen aina ollut kiinnostunut kaikesta. Työelämässäkin tosiaan kun valtava hyöty on siitä, että näkee kokonaisuudet – ei pelkästään omaa liiketoimintaa tai Exceleitä.