Kävin vähän aikaan sitten muutaman kaverini kanssa mielenkiintoisen keskustelun. Olemme kaikki n. 30-vuotiaita. Jotkut sinkkuja, jotkut parisuhteessa, jotkut lemmikillisiä, jotkut perheellisiä jne. Elämäntilanteet vaihtelevat paljon, mutta siitä huolimatta ihmisten tarpeet tuntuivat olevan suhteellisen samanlaiset.
Puhuimme kodeistamme ja siitä, että mitä kotiin oikeasti haluaisi. Konsensus oli selvä, jokainen halusi – tai jokaisen puoliso halusi – yhden huoneen tai tilaa lisää itsensä toteuttamista varten. Oli kyseessä sitten miehen mancave, taiteilu- tai lemmikkihuone.
Mitä pidemmälle keskustelu meni, sen oudompia piirteitä keskustelu kuitenkin mielestäni sai. Tuntui, että kaikki halusivat kaiken juuri nyt – muusta elämäntilanteesta riippumatta. Sanoinkin, että mihin vain voi olla varaa, mutta ei koskaan kaikkeen – etenkään samaan aikaan. Toteamustani ei otettu ilolla vastaan, olisihan se kivempaa saada nyt kaikki heti.
Kaikki-mulle-nyt-heti -sukupolvi on puoliksi totta
Keskustelussa kävikin nopeasti selväksi yksi fundamentaalinen ongelma. Moni, joka oli elänyt esim. lapsuutensa isommassa kodissa, saattoi haluta isyyslomalla ollessaan 100 neliöisen kämpän itselleen, puolisolleen, lapselleen ja kissalleen. Kolme ihmistä ja eläin ja 100 neliötä? Ja tietenkin samalla pääkaupunkiseudulta. Mielestäni tämä kuulosti aika överiltä, mutta kyse olikin ennen kaikkea tottumuksesta.
Elin itse elämäni, ennen kuin muutin pois kotoa, 75 neliöisessä asunnossa ja samassa huoneessa yhdessä veljeni kanssa. Olen tottunut jakamaan kaiken läpi lapsuuteni, teini-ikäni ja aikuisuuteni – moni muu ei ole.
Samaisessa keskustelussa tulikin esiin aina niin tuttu argumentti siitä, että sinkuilla ja perheettömillä on niin helppoa, kun on varaa ostaa jopa PK-seudulta asunto, jossa on järkevä asua. Ihmiset, jotka haluavat kaiken nyt etsivät heti 100 neliön asuntoja, vaikka ne PK-seudulla ovatkin lievästi suolaisen hintaisia. Tuntuikin, että samalla haluttiin kaikki: perhe, lemmikit, itsensä toteuttaminen ja iso asunto PK-seudulta – täysin samaan aikaan.
Ja mitä oltiin valmiita tekemään sen eteen? Siitä ei ollut puhetta. Keskustelu pysyi lähinnä PK-seudun asuntojen hintojen päivittelemisessä eikä mennyt esim. siihen, miten rahaa saisi enemmän säästöön, miten voisi tienata enemmän tai mitä voisi itse tehdä, jotta tämä kaikki mahdollistettaisiin omalla tekemisellä.
Olen käynyt samankaltaisia keskusteluja ympäri kaveripiirini viime vuosina yhä kiihtyvämpään tahtiin. Pääaihe on yleensä juuri PK-seudun asuntojen hinnoissa ja siinä, kuinka joutuu muuttamaan Uudellamaalla sivummalle, jotta olisi varaa isompaan asuntoon. Ja samalla sosiaaliset piirit jäävät kauemmaksi. Nämä keskustelut ovat kuitenkin lähinnä voivottelua eikä juurikaan itsetutkiskelua.
Tarviiko juuri nyt isompaa asuntoa? Tarviiko nyt oikeasti ostaa asuntoa? Voisiko nyt vaikka säästää pari vuotta ja panostaa työuraan, jonka jälkeen voi toteuttaa unelmansa? Tai vähentää omaa kulutusta, jotta säästöön jäisi selvästi enemmän? Keskimäärin ei mitään näistä, koska niin stereotypistä kuin se onkin, tuntuu, että nykyään ihmiset oikeuttavat itselleen paljon enemmän, kuin mitä ovat valmiita tekemään.
Mihin nykyihmisillä on oikein kiire? Miksi kaikki pitää saada nyt heti sen sijaan, että siirtyisi askel askeleelta kohti isompaa kämppää? Tuntuu, että tätä ongelmaa esiintyy yllättävän paljon nykyään. Tämä tuntuu oudolta, koska en usko, että kukaan olisi 70- tai 80-luvulla automaattisesti olettanut saavansa kaikkea heti, koska kenelläkään muullakaan ei ollut sitä mahdollisuutta. Tuntuu, että kaikki-mulle-nyt-heti -sukupolvi onkin ainakin puoliksi totta, koska moni meistä on syntynyt valmiiseen maailmaan. Ja ymmärrys siitä, että vanhempamme eivät ole tähän syntyneet, on osalla nuorista täysin hämärtynyt. Kaikki se aika, työ ja uhraukset, mitä tiettyyn pisteeseen päästäkseen tarvitaan, unohtuu, kun kaikki mitä näemme on lopputulos.
Sinulla voi olla varaa mihin vain – kunhan jaksat nähdä asian eteen vaivaa
Sen sijaan, että unelmoi ja valittaa samanaikaisesti PK-seudun asuntojen hinnoista, jokaisella on myös vaihtoehto – tehdä töitä sen eteen, että ei tarvitse valittaa hinnoista, vaan voi kävellä pankkiin ja saada sen asuntolainan. Ja tiedän, että kaikille se ei ole mahdollista, mutta valtaväestölle kyllä on ja omassa kaveripiirissäni suurimmalle osalle myös.
Oikeasti materiaalistien unelmien saavuttaminen on teoriassa äärimmäisen helppoa. Se vaatii kaksi asiaa. Säästä enemmän ja tienaa enemmän, ja tee tätä pitkäjänteisesti. En mene tässä tekstissä tarkemmin säästämisen ja tienaamisen aiheeseen, koska olen kirjoittanut jo kymmeniä tekstejä siitä, miten jokainen meistä voi säästää ja tienata enemmän rahaa. Tekstithän löydät hyvin lajiteltuna täältä.
Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että suurin osa yleensä vain tyytyy kohtaloonsa tai menee sieltä, mistä aita on matalin sekä tekee kompromisseja, joita katuu jälkeenpäin. Tällaisia ovat mm. muutto jollekin paikkakunnalle kaukana kaikesta, ihan vain, jotta saa enemmän tilaa itselleen. Ja sitten harmittaa, kun kukaan ei tule käymään. Usein, jos jonkun unelman elämässä toteuttaa riman alittamalla ja mahdollisimman nopeasti, se näkyy aina negatiivisesti jollain toisella elämän osa-alueella – kaikkea kun ei voi saada samaan aikaan.
Sen sijaan ripaus pitkäjänteisyyttä, suunnitelmallisuutta ja ennen kaikkea tosiasioiden myöntämistä on hyvä alku. Ehkä ensin ostaa kaksion, sitten kolmion saunalla ja sitten siirtyy neliöön? Ehkä ensin keskittyy kouluttautumiseen ja vasta sitten pyrkii tienaamaan töissä enemmän? Ehkä ensin hankkii kaksi lasta ja kun oma taloudellinen tilanne antaa periksi, vasta sitten koiran? Tai toisinpäin. Askel kerrallaan, ei kaikki kerralla.
Omassa elämässäni on kaksi hyvää esimerkkiä, joiden eteen teen pitkäjänteisesti työtä ja joihin minulla ei ole oikotietä onneen. Taloudellinen riippumattomuus sekä avaruusmatka. Taloudellisen riippumattomuuden tarvitsen yli miljoonan euron omaisuuden. Avaruusmatkaan tarvitsen vähintään parisataatuhatta euroa.
Molemmat luvut ovat aivan järjettömiä verrattuna esim. nykyisiin vuosituloihini sekä nettovarallisuuteni ja en oletakaan, että olen oiketettu näihin ilman pitkäjänteistä työtä ja jatkuvia elämän kompromisseja, vaikka molemmat unelmiani ovatkin. Näen vaivaa unelmieni eteen ja aikanaan ne väistämättä toteutuvat. Kysymys onkin ennen kaikkea ajasta ja pitkäjänteisyydestä.
Realismi on ensimmäinen askel kohti järkevää kulutusta
Uskallankin väittää, että kenellä tahansa meistä on varaa lähes mihin tahansa, mutta ei koskaan kaikkeen. Alle keskituloisellakin voi olla varaa esim. aiemmin mainitsemaani avaruusmatkaan, jos hän oikeasti näkee vaivaa sen eteen säästämiseen. Säästäminen on aina sitä vaikeampaa, mitä vähemmän tuloja on, mutta tästä huolimatta säästäminen ja sijoittaminen on kaikille mahdollista erinäisissä määrin.
Puhumattakaan siitä, että jokaisella meistä on mahdollisuus tienata enemmän rahaa, joka tuntuu olevan suurempi ongelma monelle kuin kulutuksesta karsiminen. Mutta aivan kuten säästäminen, myös lisätienestien hankkiminen on pitkälti työtä ja pitkäjänteisyyttä. Jotain, mitä monella unelmoijalla ei välttämättä ole.
Se, että ihmisellä on varaa mihin tahansa, mutta ei kaikkeen, tiivistyykin mielestäni tähän yksinkertaiseen ajatukseen: valitse elämäsi tärkeimmät asiat, ole realistinen ja tähtää niihin. Ja mieti, mitä tarvitset, älä mitä haluat. Näiden asioiden löytäminen ja priorisointi ei ole helppoa, mutta on sen arvoista. Ostamme kuitenkin valtavasti asioita vain sen takia, että kuvittelemme ne haluavamme, mutta pian ymmärrämmekin, että emme niitä oikeasti tarvinneet.
Olisi mielenkiintoista kuulla teidän tai lähipiirinne kokemuksia asiasta. Onko kaveripiireissäsi samanlaista hätäisyyttä havaittavissa unelmien totetuttamisessa, vai ovatko ihmiset valmiita säästämään ja näkemään vaivaa unelmiensa toteuttamiseksi?
Oletko uusi lukija ja oletko kiinnostunut säästämisestä, sijoittamisesta, rahan tekemisestä tai taloudellisesta riippumattomuudesta? Aloita tästä ja löydä helpoiten sinua kiinnostavimmat kirjoitukseni. Blogini kattaa yli 500 tekstiä, joten olen varma, että löydät uutta mielenkiintoista luettavaa.
P.S. Muista seurata Omavaraisuushaastetta myös sosiaalisessa mediassa saadaksesi heti tiedon uusimmista kirjoituksista!
Omavaraisuushaaste Facebook
Omavaraisuushaaste Instagram
Omavaraisuushaaste Shareville
Sehän on kulutus-yhteiskunnan looginen lopputulos. Eikä valtio auta yhtään kun rahasta ei opeteta vaan lainoja tyrkytetään nuoresta asti.
Tästä tuleekin mieleen yks keskustelu oman köyhän kaverin kanssa, jossa hän valitti että asuntolainoja pitäisi saada helpommin ja pienemmällä oma-vastuulla. Sama tyyppi esitteli ylpeästi uutta unelma-kitaransa ja uusia video-pelejä…
Tuo kaverisi esimerkki kuvaa oikeastaan täydellisesti juuri tuota, mitä itsekin olen paljon pohtinut. Elämä on kuitenkin keskituloiselle jatkuvaa trade-offien tekemistä ja jos ei suostu luopumaan mistään, tulee aina tuntemaan oloksi köyhäksi ja sellaiseksi, ettei mikään tosiaan riitä – vaikka oikeasti varaa olisi yllättävän isoihinkin juttuihin priorisoinnilla ja pitkäjänteisyydellä.
Kulutusyhteiskunta on itseään ruokkiva noidankehä, joka on varmasti yksi syy tähän ”nopeasti kaikki nyt heti” ilmiöön. Ei ole kovin loogista valittaa ettei ole varaa muuttaa esim. isompaan asuntoon tai aloittaa sijoittamista ja samaan aikaan kuluttaa paljon ja ostaa paljon erilaisia hyödykkeitä mitä ei oikeasti tarvitse, josta saa vain hetken tyydytyksen. Mielenkiintoista on tässä yhteydessä pohtia myös somen vaikutusta ihmisten kulutuskäyttäytymiseen ja sitä kautta tähän ilmiöön. Yksinkertaisesti tässä maailmanajassa on paljon siistimpää kulkea merkkivaatteet päällä ja uusimmat tekniikanlaitteet kädessä, kuin kulkea ne ainaiset samat vaatteet päällä ja käyttää viisi vuotta vanhaa älypuhelinta samalla säästäen tulevaisuuden tavoitteita ajatellen. Monella on myös iso kynnys vähentää omaa kuluttamista, johon on jo ns. tottunut. Lisäksi suuri osa ihmisistä pelkää muutosta niin paljon ettei yksinkertaisesti kykene tai ole rohkeutta lähteä tekemään positiivisia muutoksia oman varallisuutensa kasvattamisen eteen.
Tämä ulkokultaisuus ja käsittämätön paine muiden olettamuksista ja sosiaalisesta paineesta kuluttamisen ympärillä on kieltämättä mielenkiintoinen ilmiö. Teininä sen ymmärrän vielä, koska silloin kaikkien itsetunnot ovat vielä rakentumassa. Aikuisen kuitenkin pitäisi pystyä pääsemään irti siitä ainaisesta muiden ajattelusta ja pyrkiä toimimaan mieluiten mahdollisimman loogisesti ja hyvää luoden itselleen ja ympärilleen – siihen harvoin kuuluu kerskakulutus. Toki tuo oman elämänlaadun skaalaaminen alaspäin on jotain, mikä on äärimmäisen vaikeaa monelle ja tekee asiasta vielä vaikeampaa.
Uusi näkökulma: miksi pitäisi asua pk-seudulla? Ihminen voi pk-seudun purtilon sijaan haaveilla muualla Suomessa isommasta kodista. Kuinka monen keski tai matalatuloisen ainut mahdollisuus samaan työhön on ainoastaan pk-seudulla? Ei juuri kenenkään.
Ja korona-aikana oikeastaan vielä vähemmän kuin koskaan aikaisemmin juuri etätyömahdollisuuksien lisääntyessä räjähdysmäisesti. Toki edelleen on paikkaan sidottuja ihmisiä, mutta PK-seudulla asuminen on tosiaan vain yksi oire tästä. Itsekin huomaan, että asun PK-seudulla pienemmässä kämpässä lähinnä kaveripiirini takia. Tämäkin omanlaisensa kehä. En sitten tiedä, mitä haluan, jos saan perheenlisäystä.
Tällein ei pk-seudulla asuvana sitä miettii että ihan oikeesti miksi porukka asuu siellä. Lähes kaikki valittavat hinnoista, liiasta väkimäärästä, oman tilan puutteesta…jne mutta siltikin siellä on pakko asustella. Hyvin harvoin kukaan nostaa mitään positiivista siellä asustamisessa, korkeentaan sen, että on lyhyt työmatka (tunti suuntaansa ruuhkassa).
Täällä hämeen ja uudenmaan rajalla on oikeasti tilaa elää ja olla, töipaikkoja ei nyt ihan niin paljoa ole mutta olen tyytyväinen omaani joka on 30min ruuhkattoman työmatkan päässä, päiväkotiin mahtuu muksut, naapurit on tuttuja ja suurin maahanmuutto ongelma on skotti joka ”pakottaa” juomaan viskiä samalla kun saunotaan yhdessä.
Omassa ikäluokassani tosiaan tuo kavereiden läheisyys on ehdottomasti se syy numero 1. Tämäkin syy toki korona-aikana vähentynyt, kun kavereita on nähty vähemmän. Itselleni ykkössyyt ovat juuri sama + myös tuo työmatka (joka on julkisilla 10-15min ruuhkassa tai ei, niin parantaa omaa elintasoa huomattavasti :D).
Mutta toki sitten niillä kavereilla, jotka asuvat kauempana Uudellamaalla yhteisestä kaveripiiristä tulee valitusta siitä, että heille on vaikea saada ihmisiä käymään (koska sitten taas ihmiset PK-seudulta harvemmin jaksavat mihinkään Hyvinkäälle lähteä usein).
Mutta olen itsekin miettinyt juuri tuonne Hämeen ja Uudenmaan rajalle muuttamista samoista syistä, mitä itsekin mainitsit – jos perheenlisäystä joskus tulee. PK-seudussa on mielestäni enemmän hyviä puolia perheettömälle kuin perheelliselle.
Tekemäsi analyysi kuulostaa oikean suuntaiselta ja tunnistan osan kertomastasi omasta elämästä. Voisiko kuitenkin kyse olla myös siitä, että höveli luotonanto on vain mahdollistanut nykysukupolville unelmiensa tavoittelun nuorenpana. Uskoisin että nuoret ovat aina tavoitelleet parempaa, suurempaa ja hienompaa.
Tärkein tekijä lienee ikäkupla jossa elät, ystäväpiirin mielihalut ovat saman suuntaisia. Keski-ikäistyminen palauttaa ihmisen monesti tärkeiden asioiden ääreen. Itse nelikymppisenä tiedän, että valtaosa kavereista panostaa nimenomaan helppoon elämään, ilman valtavia velkakuormia. Näyttämisen tarve häviää täysin lasten ja iän myötä, kun ymmärtää ettei ketään oikeasti kiinnosta minkälainen auto, puhelin tai käsilaukku sinulla on.
Unelmien tiellä on lähinnä pitkäjänteisyyden ja näköalattomuuden puute, sekä se ettei ihmiset ymmärrä kaiken olevan mahdollista, jos vain haluat riittävän paljon. Toisaalta me firettäjät kummastellaan varmasti yhtä paljon oravanpyöräläisiä kuin he meitä. Luulen että talousvalistus ei suuressa mittakaavassa tule muuttamaan mitenkään valtaosan toimintaa. Kyseessä on efekti joka muistuttaa kuntosalien tammikuun ryntäystä, tiedän tarkkaan ettei näitäkään pullukoita enää helmikuussa näe.
Uskoisin myös, että iällä on ehdottomasti iso merkitys tässä – itselläni kun juuri suurin osa kaveriporukasta on siinä klassisessa lapsen, koiran ja isomman talonhankkimisiässä. Näyttämisen halu muille alkaa olla jo vähenemään päin, mutta ehkä nämä isot asiat myös halutaan silti samaan aikaan – ei muiden vaan aika täysin itsen takia.
Ja tottahan se on, että suurin osa tulee jatkamaan tätä niin pitkään, kun yhteiskunta pyörii miten toimii. Toki sen takia näistä samoista asioista paasaan viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen, että tiedän, että joku aina uutena blogin löytää ja hänen silmänsä avautuvat.
On totta, että esim. vähemmän ja enemmän kuluttavat ihmiset usein kummastelevat toisiaan, mutta usein vähemmän kuluttamalla jää myös aikaa niihin oikeasti tärkeisiin asioihin – joka parantaa elämänlaatua enemmän kuin mikään materia. Pienempi kulutus auttaakin mielestäni samalla fokusoimaan myös muissa elämän asioissa tekemistä siihen oleelliseen ja omaa hyvinvointia parantaviin asioihin.
Näin 90-luvun alun lapsena, viime rahapodin jaksossa oli todella osuvasti kuvattu sitä ajatusmallia, mitä minullekin iskostettiin jo lapsena. Tässä muutama poiminta siitä:
– Välttämään turha ylimääräinen riskinotto
– Käytännössä sijoittamisesta ei puhuttu mitään, vaan käytännössä rahan sivuun laittaminen pankin säästötilille oli ainoa oikea tapa.
– Sijoittamalla pörssiin häviät kuitenkin kaiken.
– Sinäkin pääset sitten eläkkeelle, kun tulet siihen ikään.
– Pidin käytännössä todella hulluna luokkakaveria, joka parikymppisenä ammattikorkeassa otti lainaa omaan asuntoon, opiskelija-asunnon.
Löysin sijoittamisen itse valitettavasti vasta kolmenkympin tienoilla, mutta tässä sitä nyt ollaan. Oman jälkikasvun tulen opastamaan mahdollisimman hyvin miten pitkäjänteisesti voi varallisuutta kerryttää menettämättä kaikkea.
Joo näin kolmekymppisenä tunnistan erittäin hyvin nuo kaikki pointit. Kolmekymppisenäkin sijoittamisen löytäminen on mielestäni tarpeeksi ajoissa – harvalla meistä edes on rahaa merkittävästi ennen sitä. Nyt kun sijoittaminen on tosiaan yleistynyt Suomessa merkittävästi, tulee olemaan mielenkiintoista nähdä millaiseksi seuraava sukupolvi kasvaa, koska haluan uskoa, että moni sijoittamisen nyt kolmekymppisenä haluaa pitkäjänteisyyden nostaa osaksi lastensa kasvatusta sinun ja minunkin tavoin.
Mun mielestä 90-luvun lapsilla on ollut huono luotto tulevaisuuteen ja riskejä pyritään välttämään. Tuntuu olevan 90-luvun laman jälkipyykkiä, jota en sinäänsä näe pelkästään heidän omana vikanaan. Päätöksentekokin on vaikeampaa kun aikaisempien sukupolvien. Iso kämppä kauempaa olis kiva saada mutta työt on keskustassa, bensa maksaa ja ilmastoakin pitäs miettiä.
Joo se on ihan totta, että kaikkihan me olemme monen asian summan – eniten sen, miten meidät on kasvatettu. 91-syntyneenä itseni on kasvatettu siihen tuttuun malliin, laina pitää maksaa nopeasti pois, sijoittaminen on rikkaille jne. kaiken maailman muut kliseet. On osaltaan ihan tuuria, että löysin sijoittamisen tästä huolimatta niin aikaisin ja aloin miettiä kuluttumistani sekä myös palkkatulojani, vaikka se oli osaltaan kasvatukseni vastaista.
Tuttavapiirini eräs ihminen totesi kerran itse, että heillä on talo täynnä kaikenmaailman rihkamaa ja heti seuraava lause tähän perään kuului: ”meillä ei ole koskaan ollut ylimääräistä rahaa mistä säästää”. Jäin hämmentyneenä ihmettelemään, että miten hän ei itse huomannut vaikka sen sanoi, että oliskohan siinä syy ja seuraus? Ihmiset ovat toisinaan joissain asioissa merkillisen sokeita omalle toiminnalleen.
Tismalleen tämä. Itselläni löytyy näitä samoja kavereita, joila löytyy järjetön määrä milloin mitäkin irtaimistoa, mutta samalla valitetaan rahan ja tilan puutteesta ja syytetään milloin korkeita hintoja, huonoja palkkaa jne. vaikka syy löytyy kyllä ihan vain suoraan peilistä ja ympäriltä. Tuo sokeus omaa käytöstään kohtaan on erittäin mielenkiintoinen ilmiö ja varmaan jonkinlainen suojelumekanismi ihmisessä – se kun on niin yleinen.