Suomen yhteiskunta ei kannusta ahkeruuteen – missään elämänvaiheessa

Suomalainen yhteiskunta on äärimmäisen mielenkiintoinen. Samaan aikaan voimme vertailuissa paremmin kuin lähes kukaan muu maailmassa, olemme työelämässä yksi tehokkaimmista kansoista ja tämän lisäksi olemme maailman kärkeä kymmenissä muissa asioissa. Tämä on aidosti ihme, mistä suomalaisena täytyy olla ylpeä.

Yksi paradoksi Suomessa kuitenkin on mielestäni kaiken ahkeruuden ja vaurauden keskellä – Suomen yhteiskuntarakenne ei kannusta ahkeruuteen juuri missään elämänvaiheessa. Kannustinloukut löytyvät kaikilta ihmisiltä työelämässä olevista, opiskelijoihin ja aina työttömiin saakka!

Olen lyhyen työelämäni aikana nähnyt suhteellisen paljon erilaisten maiden työntekokulttuureita ja voin helposti sanoa, että suomalainen työntekokulttuuri suoruuden ja asiakeskeisyyden kanssa on ehdoton lempparini. Lähes kaikki suomalaiset, joiden kanssa olen töitä tehnyt ovat keskimäärin ahkeria ja työnsä tosissaan ottavia. Tämä on paradoksaalista, koska samaan aikaan yhteiskunta ei tähän mielestäni juuri taloudellisesti kannusta.

Tänään pohdinkin kannustinloukkuja ja sitä, mitä Suomessa pitäisi mielestäni muuttaa siten, että ahkeruudesta saisi ansaitsemansa palkinnon – eikä pelkkää keppiä. Ja koska kyseessä blogiteksti, mietin asiaa tosiaan tässä ennen kaikkea eniten yksilön sekä yhteiskunnallisen taloudellisen hyödyn kannalta. Aloitetaan siitä ajasta, josta me kaikki aloitamme – opiskelusta.

Yhteiskunta rankaisee opiskelijaa työnteosta – vaikka se ei hidastaisi opiskelua

Vaikka omista opiskeluvuosistani alkaa olla jo aikaa 5+ vuotta, on mielenkiintoni suomalaista koulutussysteemiä kohtaan vain kasvanut viime vuosina. Sain koulutuksen peruskoulussa silloin, kun Suomi oli maailman ykkönen ja mallimaa, mitä koulutukseen tulee. Olen äärimmäisen kiitollinen tästä.

Mitä pitemmälle opiskelut kuitenkin jatkuivat yliopistoon asti, sitä oudommaksi systeemi muuttui. Tein itse töitä koko KTM-opiskelujeni läpi fuksisyksystä asti ja pian tajusin, kuinka tyhmää se oikeastaan oli. Tein töitä keskimäärin 20 tuntia viikossa opiskelujen ohessa ja palkkani noustessa joka vuosi hieman, tulivat opintotuen tulorajat vastaan. Tämä siis tarkoittaa sitä, että jos opiskelija tienaa liikaa, hän joutuu maksamaan opintotukikuukausia täysimääräisenä takaisin valtiolle.

Opintotuen tulorajat ovat siitä mielenkiintoiset, että opiskelijaa käytännössä rankaistaan työnteosta. Samalla kun työelämässä arvostetaan koko ajan enemmän ja enemmän aitoa työkokemusta kuin koulutuspapereita, yhteiskunta pyrkii suitsimaan opiskelijan opintojen aikana tapahtuvaa työskentelyä. Tässä on selvä ristiriita ja taloudellisten kannusteiden usein johdattaessa valmiiksi pienituloista opiskelijaa, ei lopputulos ole yksilön eikä yhteiskunnan kannalta järkevä tässä.

Mitä tein itse, kun opintotuen tulorajat tulivat vastaan? En vähentänyt töitä, vaan aloin vain maksamaan opintotukiani takaisin valtiolle. Loppujen lopuksi tämä johti siihen, että en viimeisenä kolmena vuotena pystynyt nostamaan opintotukia laisinkaan, koska tuloni olivat liian suuret. Ja liian suuret tulot olivat siis n. 25 000 euroa ennen veroja vuodessa valtion mielestä. En ole yksin, sillä Kela karhuaa vuosittain lähes yli 40 000 opiskelijalta opintotukia takaisin liian korkean tulotason takia.

Viime vuosina tähän on vihdoin tehty hieman muutosta ja nykyään ensi vuodesta alkaen opiskelija pystyy tienaamaan ”jopa” n. 19 000 euroa ja nostaa samalla 9 kuukautta opintotukia. Raja oli huomattavasti alempi omana opintoaikanani, mutta todennäköisesti niin oli myös aloituspalkat.

Ongelma on myös se, että palautusten raja on asetettu suunnilleen samaan kohtaan kuin missä kohtaan valtio alkaa verottaa ansiotuloja (kuvaaja tästä myöhemmin tässä tekstissä). Kun yhdistetään verotuksen ilmestyminen peliin samaan aikaan, kun opintotukia aletaan palauttamaan, tulee tästä kaksinkertainen isku opiskelijan talouteen. Tuntuu täysin absurdilta, kuinka tällainen systeemi on kehitetty.

On opiskelijoita, joilla ei välttämättä ole energiaa tehdä töitä opiskelujen aikana, mutta samalla en keksi mitään niin typerää kuin rajoittaa sellaisen opiskelijan työskentelyintoa, jolla on energiaa ja resursseja työntekoon. Töitä tekevä opiskelija, joka edistyy opinnoissaan tavallista tahtia on parasta, mitä yhteiskunta voi saada puhtaan taloudellisen näkökulman puolesta. On siis vaikea ymmärtää, miksi tällaista ei kannusteta vaan rajoitetaan.

Sivuhuomiona toki hyvä muistaa, se, että opintotukitulorajojen poistaminenhan samalla johtaisi siihen, että esim. isot perinnöt saaneet ihmiset pystyisivät nostamaan esim. isoja pääomatuloja ja opintotukia, joka varmasti kävisi myös monen suomalaisen oikeustajua vastaan. Vaikka sijoittamisen puolestapuhuja olenkin, yhteiskunnan näkökulmasta systeemiä voisikin muuttaa siten, että se katsoisi pääomatuloja, mutta ei ansiotuloja niin rajusti.

Kannustinloukku työttömälle on aito, mutta äärimmäisen vaikea korjata

Työttömyys taas on tila, johon kukaan ei halua joutua ja jonka välttämiseen myös yhteiskunnalla on erittäin suuri kannustin. Tästä huolimatta Suomessa kannustinloukut ovat äärimmäisen yleisiä työttömille ihmisille. Ensimmäinen kannustinloukku löytyy heti työllistymisen jälkeen, jos kuuluu työttömyyskassaan. Tämän jälkeen työntekijä saa ansiosidonnaista päivärahaa seuraavat 300-500 päivää työhistoriastaan riippuen.

Ansiosidonnainen päiväraha on äärettömän hyvä keksintö, joka pitää huolen siitä, että työtön ei tipu heti elintasollaan pohjalle vaan pystyy saamaan kevyemmän laskun työttömyyteen pitäen tulotason tyydyttävänä. Ongelmaksi ansiosidonnainen päiväraha muodostuu kuitenkin samasta syystä, josta kirjoitin viime viikolla – raha lisää ihmisen onnellisuutta elämään vain tiettyyn pisteeseen saakka.

Monelle ansiosidonnaisen taso onkin sellainen, ettei töihin välttämättä ole taloudellisessa mielessä edes kiire. Tämä riippuu suuresti ihmisestä, jotkut haluavat suoraan takaisin työelämään, mutta moni ihminen ottaa vapaa-ajasta kaiken irti, eikä palaa työelämään, vaikka siihen pystyisi. Tämä näkyy tilastoissa erittäin karusti. Jos katsotaan miten ihmiset työllistyvät ansiosidonnaisuuden aikana, todellisuus on karu.


Piikkejä on siis kahdessa vaiheessa – aivan alussa, kun he, jotka haluavat heti työn syrjään kiinni ja omaavat hyvät työllistymismahdollisuudet saavat uusia töitä – sekä mystisesti juuri siinä kohtaan, kun ansiosidonnainen päiväraha loppuu. Ilmiö on herättävä, koska on sama riippumatta siitä, ovatko ihmiset oikeutettuja 300, 400 tai 500 päivärahaan.

Tämä ilmiö ei ole vain Suomessa, vaan yliopistossa opiskellessani törmäsin sosiaalivakuuttamisenkurssilla täysin samaan kuvaajaan Tanskasta puhuttaessa. Ansiosidonnainen päiväraha aiheuttaakin sen, että suuri määrä ihmisiä, joita työmarkkinoilla tarvittaisiin, eivät työllisty, koska heidän ei tarvitse.

Ja ymmärrän tätä hyvin. Jos saisin potkut tänään, olisin oikeutettu 400 päivän ansiosidonnaiseen. Ja olen aivan varma, että käyttäisin tämän ajan varmasti hyväkseni toteuttamalla kaikkia harrastusprojektejani, jotka ovat jääneet työn kiireiden alle. Yhteiskunnan kannalta tämä taas ei ole hyvä asia, sillä osaamisestani IT-alalla on kroonista puutetta läpi Suomen.

Ansiosidonnaiseen lisäksi pitkäaikaistyöttömät sekä opiskelijat joutuvat erittäin omituiseen häkkyrään, josta edes virkailijat eivät saa selvää. Kun henkilö päätyy esimerkiksi toimeentulotuen varaan, sen lisäksi, että hänen kulutustaan aletaan seurata tarkemmalla tasolla, jolla seuraan omaa kulutustani tässä blogissa, on viisisataa eri tapaa menettää oikeus toimeentulotuen saantiin, joutua karenssiin tai joutua leikkurin uhriksi.

Kun olen kuunnellut kaverieni ja vanhempieni tarinoita näistä, tuntuu oudolta, kun en edes itse pysty auttamaan tai neuvomaan heitä, koska asiat ovat yksinkertaisesti liian monimutkaisia ja koskaan ei tiedä, mistä työtöntä rangaistaan ja mistä palkitaan. Työttömyystuen häkkyrä onkin muuttunut niin monimutkaiseksi, että sen taklaamista pidetään mahdottomana ilman perustulon käyttöönottoa, joka helpottaisi kaikkea, mutta ei sekään olisi ongelmaton (saati niin yksinkertainen kuin perustulon olisi tarkoitus oikeasti olla).

Ongelma ei olekaan Suomessa tai Tanskassa ansiosidonnainen päiväraha. Oikea syy tähän kannustinloukkuun on näiden maiden verotus ja byrokratia. Kun ihmisen tulotaso ennen veroja laskee ansiosidonnaisen myötä, ei se laske läheskään niin paljon kuin voisi heti kuvitella, koska verotuksen progressio laskee merkittävästi. Vaikka itse kannatankin ansiosidonnaisen leikkaamista 300 päivään juuri äsken esittämäni faktojen takia, oikea syy löytyykin progressiivisesta verotuksesta, mikä onkin täydellinen aasinsilta viimeiseen ongelmaan.

Progressiivinen verotus tekee sivutyön turhaksi

Alla oleva kuvaaja on monelle varmasti tuttu, mutta käydään se vielä läpi, sillä marginaalivero terminä saattaa joskus olla hieman epämääräinen.

Kuten kuvaajasta huomaa, ensimmäinen piikki marginaaliverossa tulee juuri siinä n. 18 000 euron kohdassa, jossa opiskelijoilta aletaan pyydellä opintotukia takaisin. Kuvaaja kuvaakin hyvin tätä kaksoisiskua, jonka työssäkäyvä opiskelija joutuu kokemaan, jos hänen tulonsa ylittyvät tästä.

Jos puhutaan kuitenkin kokoaikaisesti työssäkäyvästä niin marginaaliveroprosentti alkaa henkisesti iskemään eniten 54 000 euron bruttovuositulojen kohdalla (kuukausipalkka siis n. 4500 euroa, sisältäen kaikki lisät, palkkiot jne). Marginaaliveroprosentti kuvaa siis sitä, kuinka suuren osan verojen nousu vie lisätuloista, kuten palkankorotuksesta. Tämän 4500 euron kuukausipalkan pisteen jälkeen verottaja alkaa viemään yli 50% lisätuloista. 200 euron palkankorotuksesta työntekijän käteen jää siis vain 96,6 euroa.

Aihe heräsi mieleeni ennen kaikkea siksi, koska itse olen käynyt kaikki nämä pisteet läpi ja olen nyt juuri viimeisen piikin kohdalla. Pelkästä päivätyöstä vuosiansioni ovat noin 90 000 euroa. Ja juuri tässä kohtaan marginaalivero hyppää n. 52%:sta 61%:iin. Oli seuraava palkankorotukseni siis kuinka suuri tahansa, verottaja vie siitä yli 60%. Tässä kohtaa tuntuu turhalta edes pyytää palkankorotusta, koska siitä jää suhteessa käteen erittäin pieni osuus.

Progressiivisessa verotuksessa on myös yksi erittäin iso ongelma – kun ahkeruudesta puhutaan. Ja tämä on sivutulojen tienaaminen. Suomalaisessa verotuksessa tai yhteiskunnassa ei edes maailman muutoksen myötä tunneta asiaa nimeltä sivutulot tai sivutyö, vaikka Internet on mahdollistanut koko ajan isommalle osalle suomalaistakin tällaisen mahdollisuuden. Yhdysvalloissa termi side-hustle on aivan normaali ja mietinkin, miksi Suomessa tätä ei tunneta. Syy tähän on selkeä – Suomessa ei kannata yrittää edes tienata sivutuloja, vaikka siihen olisi energiaa, kompetenssia ja kykyjä.

Toisaalta en kuitenkaan halua, että Suomesta tulisi yhteiskunta, jossa ihannoidaan työtä, kuten Yhdysvalloissa, jossa tarvitsee kolme työtä elääkseen. Se, mitä haluaisin, on että lisätyöstä ei rangaistaisi niin kovasti niitä, jotka sitä haluavat tehdä. Yhdellä työllä toivottavasti Suomessa pärjää jatkossakin.

Progressiivinen verotus tulee nyrkin lailla jokaisen sivutuloista haaveilevan silmään heti, kun on toiminimen ehtinyt perustaa. Sivutulot ovat itselläni olleet aina lähellä sydäntäni, koska bloggaajana olen pohtinut, että miten sen saisi järkevimmin optimoitua. Etenkin viime aikoina olen tullut siihen lopputulokseen, että sivutulojen tienaaminen esim. blogillani on kuitenkin juuri verotuksen takia lähes ajanhukkaa.

Työmäärä vs. palkkio ei yksinkertaisesti kannusta tekemään töitä sivutulojen eteen, vaikka energiaa ja mahdollisuutta siihen olisi. Tämä on hämmentävää, koska en olisi koskaan kuvitellut olevani ihminen, joka jättää euroja keräämättä, kun siihen olisi mahdollisuus.

Omalla kohdallani ongelma on aito ensimmäisen maailman ongelma, koska en sivutuloja sinällään tarvitse kuin lisäsijoituksiin, mutta ongelma on kuitenkin aivan sama sairaanhoitajalla, joka sivutuloista haaveilee. Progressiivinen verotus tekee tästäkin korkean kynnyksen hommaa, koska aloituspanostus on kuitenkin aina niin iso ja laskelmien jälkeen lopputulos ei ole rohkaiseva.

Ongelma onkin mielestäni kaiken tämän tekstin ytimessä – edes ihmiset, jotka haluaisivat olla entistäkin tuottavampia yhteiskunnan eteen ja itseään varten, lannistuvat, koska järjestelmä on miinoitettu täyteen kannustinloukkuja läpi kaikkien elämänvaiheiden.

 

Suomalainen on ahkera, mutta ei hyödy siitä – tähän tarvitaan mielestäni muutos

Uskon itse, että suurin tekijä tähän on suomalainen kulttuuri. Amerikassa on käytännössä sääntö, eikä poikkeus, että ihmisellä on ns. side-hustle, jota tekee oman työnsä ohessa. Suomessa kahta työtä pidetään urotyönä ja monelle mahdottomana. Itsestäni tämä tuntuu oudolta, koska samanaikaisesti tein töitä, opiskelin ja aloitin myös blogini pitämisen! Tähän vaikuttaa myös työkulttuurin lisäksi Suomen hyvinvointiyhteiskuntaan rakennetut monipuoliset kannustinloukut.

Suomalaiset onkin kasvatettu tunnollisiksi tekemään töitä, mutta välillä tuntuu, että olemme niin tunnollisia, että olemme vähän liiankin tunnollisin. Suurin osa meistä on kasvettu kovaan työntekoon, jossa itse työllä on usein itseisarvo. Työn tekeminen on moraalisesti oikein ja siitä saatu korvaus on vain bonusta. Tämä tekee suomalaisista luotettavia, ammattimaisia ja ahkeria työntekijöitä, mutta aiheuttaa samaan aikaan ongelmia, koska status quo:a ei haasteta.

Työtöntä sakotetaan työnteosta. Opiskelijaa sakotetaan työnteosta. Jopa työntekijää sakotetaan työnteosta ja jossain kohtaa marginaaliverokin nousee työtä tekevälle niin korkealle, että jokaisesta tienatusta lisäeurosta yli 50% menee verottajalle.

Mielestäni on hienoa, että Suomessa arvostetaan vapaa-aikaa ja meillä sitä oikeasti on verrattuna oikeastaan kaikkiin muihin maihin, mutta kannustinloukkuihin, joita tässä tekstissä avasin pitäisi pystyä purkamaan paljon tehokkaammin.

Suomeen on vuosikymmenien aikana kertynyt monikerroksinen kannustinloukkukenttä, joka pitäisi pystyä avaamaan solmu solmulta auki. Byrokratia ja kannustinloukut ovat arkipäivää jokaisen meidän arjessa ja ongelma on niin valtava, että sen taklaaminen todennäköisesti pelottaa ketä tahansa. Näiden ongelmien ratkaiseminen todennäköisesti vapauttaisi entistä enemmän henkistä pääomaa työelämään ja pystyisi auttamaan valtion talouden ongelmiakin, kun resursseja käytettäisiin tehokkaasti, järkevästi ja ennen kaikkea ihmisten omien halujen mukaisesti.

Kuka tällaisen haasteen ottaisi vastaan? Tätä on hyvä kysyä, kun eduskuntavaalit taas lähestyvät ja olen aivan yhtä hukassa oman puoluekantani kanssa kuin aina ennenkin. En ole nähnyt juuri keneltäkään puolueelta järkeviä avauksia kannustinloukkujen purkamisesta tai osaajien houkuttelemisesta Suomeen ja uskon tämän johtuvan yksinkertaisesti siitä, että massaäänestäjälle nämä aiheet eivät tarpeeksi seksikkäitä ole.

Oletko uusi lukija ja oletko kiinnostunut säästämisestä, sijoittamisesta, rahan tekemisestä tai taloudellisesta riippumattomuudesta? Aloita tästä ja löydä helpoiten sinua kiinnostavimmat kirjoitukseni. Blogini kattaa yli 500 tekstiä, joten olen varma, että löydät uutta mielenkiintoista luettavaa.

P.S. Muista seurata Omavaraisuushaastetta myös sosiaalisessa mediassa saadaksesi heti tiedon uusimmista kirjoituksista!

Omavaraisuushaaste Facebook
Omavaraisuushaaste Instagram
Omavaraisuushaaste Shareville

16 kommenttia artikkeliin ”Suomen yhteiskunta ei kannusta ahkeruuteen – missään elämänvaiheessa”

  1. Höpsis!

    Kirjoitat, että ”Työmäärä vs. palkkio ei yksinkertaisesti kannusta tekemään töitä sivutulojen eteen, vaikka energiaa ja mahdollisuutta siihen olisi. Tämä on hämmentävää, koska en olisi koskaan kuvitellut olevani ihminen, joka jättää euroja keräämättä, kun siihen olisi mahdollisuus.”

    Asian voi nähdä täysin toisinpäin eli kaikesta ylimääräisestä tulosta sinulle jää käteen 50 %. Siis lasi on puoliksi täynnä, ei puoliksi tyhjä. Kyllästymiseen asti on jo kuultu argumentaatiota, että työnteko ei kannata. No ei todellakaan, jos energiaa ja mahdollisuuksia on, kuten kirjoitat, mutta ei vaan viitsi.

    Vastaa
    • Tuo tulohan korvausta menetetystä ajasta ja vaivasta. On ihan järkevää miettiä, kuinka paljon aikaa ja energiaa kannattaa uhrata johonkin, josta jää vain 50 % itselle. Kyse ei ole viitsimisestä vaan siitä, mikä on paras tapa käyttää omaa vähäistä vapaa-aikaansa. Jos raha on suurin motivaattori, niin silloin 50 % korvaus on yleensä niin pieni, että työtä ei kannata tehdä, sillä korvaus ei ole tarpeeksi suuri suhteessa siihen, kuinka paljon se aiheuttaa lisästressiä yms.

      Vastaa
      • Se, miten paljon lisätulosta menee verona ja miten paljon jää käteen on ihan epäolennaista. Merkitsevää on se, miten monta euroa työtunnista jää käteen.

        Jos tunnista jää käteen esim 50e, ei pitäisi mitään merkitystä onko kyseessä 50e josta maksetaan 0% veroa, 100e josta maksetaan 50% vai 500e josta maksetaan 90%. 50e/tunti joko on ylimääräisen työn väärti, jolloin se kannattaa, tai sitten ei ole, jolloin se ei kannata. Jos lisätyön tekeminen ei ole verotuksen takia kannattavaa ei ongelmana ole liian kova verotus vaan liian alhainen tulo

        Vastaa
        • Verotus on mielestäni lisätulossa etenkin se ongelma, että lisätulot ovat luonnollisesti aina pienempiä kuin mitä kokopäivätyöstä saa. Ja tästä johtuen, kun progressiivinen verotus iskee siihen päälle, ei töitä tosiaan ole järkevä tehdä, koska absoluuttiset summat jäävät niin pieneksi – juuri verotuksen takia.

          Jos taas sivutulot nousisivat niin korkeaksi, että niitä kannattaisi tehdä myös työn verotuksen päälle, usein tämä työ on sitten sellaista, että sitä olisi järkevämpää tehdä kuin omaa kokopäivätyötä kokopäivätyönä!

          Mutta tosiaan, käytännössä puhuttaessa itselläni tämä menee pitkälti vain first-world-problem koriin. Ongelma on kuitenkin siinä, että tämä pätee kaikkeen sivutyöhön melkein kaikilla tulotasoilla, joka sitten oikeasti rajoittaa ihmisten taloudellista aktiivisuutta, joka on kansantalouden näkökulmasta ei-toivottu lopputulos.

          Kaikissa näissä skenaarioissa pitäisi muuttaa lopputulema: työn tekemisen pitäisi kannattaa yksilön mielestä.

          Vastaa
  2. Minulle on tarjottu useaan kertaan töissä ylennystä, ja siitä olen kieltäytynyt. Ja tulen kieltäytymään. Palkka nousisi 500 e/kk, eli käteen jäisi alle 250 e/kk enemmän. Ylempi työ sisältäisi esihenkilötyötä, enemmän vastuuta, n. 300 h vuodessa palkattomia ylitöitä, matkustamista ja aivan hirvittävän määrän jonninjoutavia palavereja. Ei todellakaan ole sen arvoista. Nykyinen palkkakin on riittävä.

    Vastaa
    • Tämä on täydellinen esimerkki myös! Usein tämä ongelma tulee juuri toimihenkilöstä tai asiantuntijasta esimieheksi noustessa. Ongelmat, työt ja vastuut moninkertaistuvat ja monesti myös työn mielekkyys laskee. Samalla kompensaatio nousee kuitenkin niin nettona kuin bruttona vain erittäin vähän. Kiitos erinomaisesta esimerkistä!

      Vastaa
    • Jep, tiedostan, että kyseessä on suhteessa pieni osuus, mutta propagandan sijaan se mielestäni kuvaa juuri sitä mitä halusin viestiä eli kannustinloukkua. Ongelma ei ole valtava, mutta samaan aikaan se kuvastaa täydellisesti miten kannustinloukut saavat tietyt ihmismassat käyttäytymään. Kun näitä kannustinloukkuja löytyy ympäri sosiaaliturvaverkon, kertautuu tämä ongelma aidoksi merkittäväksi ongelmaksi.

      Vastaa
  3. Hyviä nostoja. Itse olen tullut siihen johtopäätökseen, että teen absoluuttisella minimipanostuksella työni ja käytän säästyvän ajan muuhun hurvitteluun. Käteen jäävä palkka on sama kuin viereisen työhuoneen kaverilla, joka paiskii hommia hiki hatussa. Suomessa pyritään tasapäistämiseen alakoulusta lähtien ja sitä tasapäisyyttä pystyy myös hyödyntämään monin tavoin. Nyt jos voisin palata ajassa taaksepäin niin neuvoisin parikymppistä minääni heittäytymään muhkean sosiaaliturvan varaan, josta saa parhaan palkkion ”työpanokselleen”.

    Vastaa
    • Tämä onkin samaan aikaan järjestelmän hyvyys, että heikkous. Ja en usko, että täydellistä systeemiä tämän asian kanssa tulee koskaan olemaan. On mahdoton palkita ihmisiä puhtaan meritokraattisesti ja toisaalta aina se ei ole edes tarkoituksenmukaista, vaikka monen mielestä reilua pitäisi ollakin.

      Sen verran paljon tuttuja ollut sosiaaliturvan varalla, etten sitä suosittelisi kenellekään. Melkein enemmän suosittelisin jotain mielekästä työtä, jota voi tehdä toimistoaikoina – siitä saa oman kokemuksen mukaan parhaan hyödyn, niin taloudellisen kuin henkisen. Ei pala loppuun, mutta samalla saa rutiinia ja tarkoitusta myös arkeen.

      Vastaa
  4. Ei ole musta niin outoa että suomalaiset käyvät yliopistonssa, tekevät ahkerasti työtä jne vaikka esim. verotus ei täysin kannusta siihen jos asia katsotaan sosiaali- tai kulutturiteiteiden tai psykologian kannalta, eikä markkinatalouden näkökulmasta. Lyhyesti kirjoitettu, yhteiskunnassamme työllä ja ahkeruudella on korkea arvo. Jos et tee työtä, ilman hyvää syytä, olet laiska ja hyödytön. Aika harva haluaa sellaista ihmistä olla.

    Vastaa
    • Nämä tosiaan ovat erittäin kovasti kulttuurisidonnaisia kysymyksiä. Suomessa on historiallisesti arvostettu juuri koulutusta ja etenkin kovaa työtä eli ahkeruutta. Monessa muussa maassa taas arvostetaan erilaisia asioita. Toki tämäkin on mielestäni hieman muuttumassa ja joutilaisuutta ei katsota enää niin pahalla, vaikka toki aina löytyy niitä, jotka tätäkin näkökulmaa tulevat aina kannattamaan.

      Vastaa
  5. Tutkimusten mukaan yhteiskunta on sitä onnellisempi, mitä pienemmät tuloerot siellä on. Ihmisten energisyydessä ja kyvyssä käyttää tätä energiaa on valtavat erot. Kuulut selvästi energisimpään päätyyn – kuten minäkin. Jos yhteiskunta kannustaisi käyttämään tätä keskimääräistä suurempaa energiamäärää ansaitsemiseen, tuloerot repeäisivät nopeasti isoiksi. Yhteiskuntamme onnellisuus laskisi samalla mitalla. Niinpä yhteiskunta kannustaa käyttämään energian muuhun, kuten vaikka harrastuksiin ym. vapaa-aikaan. Tuloerot eivät kasva, mutta harrastukset ja muu vapaa-aika kasvattavat onnellisuutta – tässä yksinkertaistettuna syy siihen, miksi Suomi on niin onnellinen.

    Vastaa
    • Täysin samaa mieltä tuloerojen ja onnellisuuden korrelaatiosta, mutta kuten tekstissäkin tulee selväksi – moni näistä kannustinloukuista koskee itse asiassa juuri pienituloisia ja LISÄÄ tuloeroja! Kuten opiskelijoihin ja työttömiin liittyvät kannustinloukut. Näitä poistamalla siis päästäisiin entistä pienempiin tuloeroihin pienituloisten tienatessa paremmin, poistamalla byrokratian esteitä pienituloisilta, joka siis parantaisi onnellisuutta entisestään.

      Se, mitä tulee progressiiviseen verotukseen ja lisätuloihin, kun tienaa jo valmiiksi 100k vuodessa, tosiaan on enemmän arvovalintoja ja first-world-problem. Tärkeintä mielestäni olisikin keskittyä juuri kannustinloukkujen poistoon pienituloisilta, koska siitä kärsii niin yksilö kuin yhteiskuntakin moninkertaisesti – asia on vain niin monimutkainen, ettei siihen tunnu poliittista halua juuri löytyvän.

      Vastaa
  6. Perustulo tuntuisi itsestäänselvästä ratkaisulta kirjoituksessasi mainitsemiin kahteen ensimmäiseen kannustinongelmaan. Se nimittäin mahdollistaisi ja kannustaisi opiskelijoita tekemään töitä opintojen ohessa, minkä lisäksi se motivoisi myös työttömiä ottamaan vastaan myös määräaikaisia töitä. Suomessa kannattaisikin korvata opintorahat sekä suurin osa työttömille tarkoitetuista tuista perustulolla, jota saisi riippumatta siitä, miten paljon tienaa ansiotuloja.

    Tosin jollain tavallahan perustulo pitäisi rahoittaa, joten veroja ei voi kokonaisuutena laskea. Sen takia progressiivista verotusta tarvitaan erilaisten haittaverojen lisäksi. Perintöveroa olisi myös hyvä lisätä, samoin kuin kiinteistöveroja. Näin sitten saataisiin pidettyä ansiotuloveroprosentit matalampina keskituloisille.

    Jos perustulo kiinnostaa, niin suosittelen lukemaan siitä nämä kirjoitukset:

    https://politiikkaajarjella.blogspot.com/2022/10/ilmaista-rahaa-kaikille-kirjan.html

    https://politiikkaajarjella.blogspot.com/2021/02/mckinseyn-tiivistelma-suomen.html

    https://politiikkaajarjella.blogspot.com/2022/10/kalifornialaisen-kaupungin-kokemuksia.html

    Vastaa
    • Joo perustulo tosiaan on mielestäni ihan hyvä keksintö, mutta siinä tosiaan ongelmana tuli se, että perustulo sellaisenaan ei toimi valtion budjetin kannalta. Ja toisaalta, jos siitä tekee version, mikä on budjetin kannalta järkevä, perustulon hyvät puolet (kuten olematon byrokratia ja muut sivulliset kustannukset) katoavat. Tämähän oli vähän samoja syitä, miksi kokeilusta huolimatta sitä ei alettu Suomessakaan edistämään. Suomessa tehdyn kokeen perusteella, työllisyyshän ei muuttunut, mutta ihmisten tyytyväisyys elämään parani, mikä oli sinällään ihan tavoiteltava tila.

      Vastaa

Jätä kommentti