Kirjoitin aiemmin tänä vuonna siitä, kuinka oma lähipiirimme vaikuttaa oikeastaan kaikilla elämämme alueilla meihin paljon enemmän kuin haluamme itsellemme myöntää. Seura tekee aidosti kaltaisekseen ja suurin osa meistä aina vertaa itseämme lähipiiriimme, koska se on helpointa ja luonnollisinta meille.
Ennen kuin aloin tietoisesti ajattelemaan asiaa, olin täysin samanlainen. Mietin usein, että missä kohtaa olen elämässäni ja mitä olen saavuttanut verrattuna läheisiini, niin perheeseeni kuin kavereihini.
Tämä oli huono asia (etenkin kun viivästytin valmistumistani vuodella vain päästäkseni opiskelijavaihtoon pitämään hauskaa) ja välillä koin ihan aitoa kateutta, kun jotkut koulukaverini etenivät uralla jo silloin, kun itse vielä chillailin Etelä-Koreassa opiskelijavaihdossa. Nuorempana en pystynyt olemaan aidosti onnellinen lähipiirini saavutuksista. Vaikea myöntää, mutta silti niin inhimillistä.
Sen sijaan, että annan vertailun muihin ärsyttää itseäni ja aiheuttavan tarpeetonta kateutta, olen valjastanutkin vertailuni nykyään positiiviseen ”kateuteen”, johon myös otsikkoni viittaa. Mitä, miksi ja miten tein tämän? Siitä tänään.
Entinen vertailyryhmäni – oma lähipiirini
Koska olen matalapalkkaisesta duunariperheestä, ei vanhempiini vertaaminen oikeastaan ollut mitenkään järkevää – heillä oli paljon huonommat lähtökohdat elämään ja hyvinvointiyhteiskunta oli vasta rakentumaisillaan kun he aikuistuivat.
Tavoitteeni olikin aina paljon korkeammalla – isoveljessäni. Olen häntä muutaman vuoden nuorempi, mutta olen käytännössä omaksunut suurimman osan tiedoista aina samaan aikaan kun hän ja aina lukion toisen vuoteen asti kopioin käytännössä kaiken, mitä hän teki koulussa ja harrastuksissa. Minulle oli selvää, että menen lukion jälkeen TKK:hon kuten isoveljeni ja sitten teen siellä jotain.
Lukiossa alkoi kuitenkin käydä selväksi, että minulla ei riitä kiinnostukset luonnontieteellisiin asioihin kuten pitkään matematiikkaan ja fysiikkaan tai kemiaan. Kemian lopetin heti, fysiikkaa kävin kolme kurssia, ja pitkästä matikasta räpiköin B:n, koska en tehnyt käytännössä läksyjä laisinkaan kolmen ensimmäisen kurssin jälkeen.
Isoveljestäni tulikin lopulta DI ja päädyin itse KTM:ksi – ja olemme molemmat pärjänneet elämässä ja työelämässä kiitettävästi. Välillämme on edelleen veljellistä kilpailua esim. palkkakehityksestä, joka on pelkästään positiivista, koska kiitos sen olen kehdannut pyytää (ja myös saanut) palkkaani korotettua enemmän kuin olisin, jos minulla ei olisi ollut läheistä vertailukohtaa.
Läheisessä vertailukohdassa on tavallisille ihmisille, joka haluaa kehittyä entisestään, kuitenkin yksi suuri heikkous. Suurimmalla osalla meistä ei ole huippumenestyjiä lähipiirissä. Ja jos peilaamme menestystä pelkästään lähipiirimme kautta, emme välttämättä näe edes kaikkia mahdollisuuksia, joita elämä voisi meille tarjota.
Olen huomannut tämän esim. omassa elämässäni. Kaveripiirini koostuu ihmisistä, jotka olen kerännyt ympärilleni eri elämänvaiheista ja minulla on läheisiä kavereja edelleen hiekkalaatikolta saakka. Tästä johtuen lähipiirini ei ole myöskään millään tavalla homogeeninen. Sieltä löytyy lähes kaikkia koulutus- ja työllisyystasoja.
Omassa kaveripiirissäni olen kuitenkin suhteellisen uratykki ja läheltä minulta ei löydykään vertailukohtia, jotka olisivat merkittävästi korkeammalla työelämässä – joka sinänsä on ihan loogista, kun olen alle 30-vuotias ja olen jo suhteellisen korkeassa asemassa työpaikallani. Kuten kirjoitin aiemmin, huomaan, että oma esimerkkini motivoi muita läheisiäni tavoittelemaan korkeammalle, mutta itselleni motivaatiota ei lähipiiristä enää löydy.
Minun täytyikin lähteä merta edemmäs kalaan, jotta pystyin näkemään, mikä oikeastaan on mahdollista.
Nykyinen vertailukohtani
Toimitusjohtajaksi tunnetun pikaruokaketjun pallille 32-vuotiaana – kuulostaako absurdilta? Ei pitäisi, sillä tämä on täysin mahdollista myös nykymaailmassa – ja tavoite joka toisi virtaa kenen tahansa arkeen. Saanen esitellä Daniel Schwartzin, miehen, kenestä tuli 32-vuotiaana Burger Kingin toimitusjohtaja ja jonka johdossa Burger Kingin osakkeen arvo kolminkertaistui.
Schwartz valmistui Cornellin yliopistosta Yhdysvalloissa, joka on ns. Ivy-league yliopistoista helpoin päästä sisään. Esim. kauppakorkeaan ylipäätänsä sisäänpääseminen Suomessa on prosentuaalisesti vaikeampaa kuin Cornellin yliopistoon.
Valmistumisen jälkeen Schwartz meni töihin sveitsiläiseen pankkiirifirmaan Credit Suisseen, jossa hän työskenteli yritysostosten puolella konsulttina. Tällöin hän sai omasta mielestään uransa parhaan vinkin. ”Sinun täytyy työskennellä erityisen lujaa, jotta pääset tilanteeseen, jossa sinulla voi käydä tuuri”. Ja näin tapahtui, Schwartz työskenteli konsulttityyliin 90-100 tuntisia viikkoja ja lopulta hänellä kävi tuuri.
Vuonna 2005, vain 24-vuotiaana (pari vuotta valmistumisen jälkeen, koska Jenkeissä harvemmin tehdään maisteria), brasialailainen sijoitusfirma 3G Capital palkkasi Schwartzin, jossa hän jatkoi järjetöntä työskentelytahtiansa ja viidessä vuodessa hän nousi partneriksi, jolloin hänelle annettiin tehtäväksi etsiä 3G:lle yritysostokohde.
Schwartz ehdotti tutkimuksen jälkeen Burger Kingiä, jonka 3G osti vuonna 2010 ja Schwartz nimettiin yrityksen talousjohtajaksi. Vain kaksi vuotta myöhemmin, hänestä tuli toimitusjohtaja. Tehtävä, jonka senkin hän hoiti enemmän kuin erinomaisesti rakentaen Burger Kingistä lopuksi yhtiön nimeltä Restaurant Brands International, joka omistaa niin Burger Kingin, Tim Horton’sin kuin Popeye’s ketjun.
Kun Schwartzilta kysyttiin eräässä haastattelussa, millaisia henkilöitä hän itse hakee parhaissa työntekijöissään, Schwartz listaa kolme piirrettä: ahkera, nälkäinen ja nöyrä. Mitä olen työelämässä ollut, tämä kombinaatio on yleensä vaikea löytää. Yleensä ihminen on vain kahta näistä asioista.
Kun luin Daniel Schwartzin tarinan aikanaan Business Insiderstä, olin järjettömän inspiroitunut. Kovaa työtä, nälkää, tuuria ja mahdollisuuksien hyväksikäyttämistä – asioita, jotka ovat mahdollisia meille kaikille. Daniel Schwarts onkin itselleni muistutus siitä, mikä on aidosti mahdollista.
Voiko minusta tulla keskikokoisen yrityksen toimitusjohtajaa kolmessa vuodessa tästä päivästä lähtien? Ei tietenkään. Mutta entä 6, 7, 8 tai 9 vuoden? Täysin mahdollista. Vaikka en voi olla Daniel Schwartz, voin joka päivä pyrkiä olemaan oman elämäni Daniel.
Yhteenveto
Joku voi ihmetellä, että koska tavoittelen kuitenkin taloudellista riippumattomuutta, miksi välitän asiasta kuten uralla menestyminen, eteneminen ja korkea palkka. Tähän löytyy kaksi pääsyytä.
Ensimmäiseksi, olen aina ollut tavoiteorientoitunut ihminen, joka saa nautintoa kilpailusta ja tavoitteista. Haluan myös nähdä mikä on maksimi, mihin pystyn. Meillä on vain yksi elämä, joten en näe elämässä järkeä, jos en pyri edes joillain elämäni osa-alueilla maksimiin.
Toiseksi, se perinteinen menestyminen korreloi käytännössä aina työstä saatavan korvauksen kanssa. Ja mitä enemmän tienaan, sitä enemmän pystyn säästämään ja sitä nopeammin pystyn saavuttamaan taloudellisen riippumattomuuden. Uskon vahvasti siihen, että meillä on oikeasti paljon vähemmän rajoja kuin uskottelemme itsellemme. Suurin osa rajoista on meidän itse itsellemme luomia ja rajoittaa sitä potentiaalia, joka meissä aidosti on.
Kuka on sinun esikuvasi tai roolimallisi työelämässä?
P.S. Muista seurata Omavaraisuushaastetta myös sosiaalisessa mediassa saadaksesi heti tiedon uusimmista päivityksistä!
Omavaraisuushaaste Facebook
Omavaraisuushaaste Twitter
Omavaraisuushaaste Instagram
Omavaraisuushaaste Shareville
Omavaraisuushaaste Bloglovin’
Omavaraisuushaaste Blogit.fi
Hyvä kirjoitus ja herättää varmasti paljon keskustelua.
Itsekin olen varsin samanlaisessa tilanteessa kuin sinä olit aikaisemmin. Olen noussut huonosta sosioekonomisesta lähtökohdasta jo niin korkealle, että minulla ei ole enää lähipiirissä vuosikausiin ollut ketään ketä katsoa ylöspäin. Nyt olenkin epätoivoisesti etsinyt järkeviä roolimalleja, joita seurata ja yrittää saavuttaa heidän asemansa. Samalla voi myös sanoa, että ns. mentoriakaan ei ole erityisemmin ollut vaan olen ollut itse mentorina kaikille niin vanhemmista sisaruksiin kuin ystäviin.
Olen kyllä motivoitunut kehittymään jokaisessa elämän osa-alueessa, mutta voin silti kuvitella että kunnollisen roolimallin puuttuminen on vaikuttanut siihen, että en ole hakeutunut niin korkealle kuin olisi voinut. Vasta viime vuotena olen esim. ymmärtänyt, että tuloja on saatavilla niin monesta eri paikasta ja yrittänyt keksiä mahdollisimman monta tulonlähdettä (vuokratuotot, osingot, bloggaaminen, jne). Lähipiirissäni ei ole yhtäkään ihmistä, jolta olisin tämän taidon oppia.
Pidän kuitenkin sitäkin ongelmallisena, että pyrkii päättömästi järkyttävillä työmäärillä korkeaan työtehtävään. Osa meistä omaa valtavan hyvät henkiset voimavarat ja kestävät vuosikausia isoja työmääriä ilman terveydellisiä haittoja. Joillekkin tästä taas kehittyy mielenterveydellisiä ongelmia ja sitten niitä mielenrippeitä keräillään vuosikausia ennen kuin pystytään taas normaaliin elämään. Tässäkin asiassa on siis hyvä pitää järki mukana ja kuunnella omaa jaksamistaan samalla kun pyrkii maksimoimaan tulonsa. Näin myös itse teen.
Jep saman kanssa paininut itse myös järjettömän paljon ja tuntuu, että on joutunut tekemään hartiavoimin töitä ja etenkin nähdä yksinkertaisesti aikaa ja vaivaa asioiden selvittämiseen, kun monesti ei ole edes tiennyt mistä lähteä. Ilman googlea en oikein näe, että tällainen hyppy, minkä olen nyt onnistunut tekemään, olisi edes mahdollista. On järjettömän aliarvostettua, että kaikki maailman tieto on vain yhden googlauksen päässä.
Tuo henkinen puoli on kyllä erittäin hyvä nosto. Ja aivan kuten kaikessa muussakin, moni meistä omaa valmiiksi tietynlaisen osaamisen tai kestävyyden, mutta onneksi niitäkin pystyy treenaamaan aika paljon. Olen suhteellisen varma, että oma kilpailutaustani nuorempana on aiheuttanut sen, että moni asia stressaa näin aikuisena vähemmän, kun on tottunut, joten myös työelämässä kestää suurempaa henkistä taakkaa.
Koen, että kilpaurheilu tai oikeastaan mikä tahansa kilpailuharrastus niin nuorena kuin vanhempanakin on äärimmäisen hyvä tapa rakentaa omaa henkistä kestävyyttä myös työelämää varten – jos sitäkin tekee tavoiteellisesti.