Kaikkien aikojen parhaat videopelit

Kerran vuodessa blogini hyppää hetkeksi talousasioista erittäin paljon sivuun – tällä kertaa videopelien maailmaan!

Olen kirjoittanut blogissani henkilökohtaisen talouden lisäksi aikaisempina kesinä niin rakkaudestani elokuviin kuin musiikkiinkin, jotka ovat minulle erittäin tärkeitä elämänilon lähteitä. On kuitenkin yksi genre, joka pystyy parhaimmillaan yhdistämään nämä molemmat – ja se on tietenkin videopelit.

Jos olet kiinnostunut löytämään lisää siis katsottavaa tai kuunneltavaa, löydät aikaisempien vuosien tekstit täältä.

1. Parhaat elokuvat
2. Parhaat albumit

Jos rehellisiä ollaan, tämänpäiväisen listan tekeminen oli huomattavasti vaikeampi kuin lempielokuvien tai albumien listaaminen, koska ehdokkaita oli niin paljon, että vain tiettyyn top-listaan rajaaminen oli mahdotonta. Teinkin luovan ratkaisun ja top-listan sijaan vain parhaan pelin per jokainen peligenre, jota olen pelannut aktiivisesti. Kaikkia peligenrejä listalta ei löydy, koska en ole niitä pelannut.

Lyhyesti minusta pelaajana. Koskin ensimmäisen kerran videopeliin 5-vuotiaana perhepäivähoidossa vuonna 1996 ja ensimmäinen peli, jota pelasin oli Super Mario Bros. Nintendo Entertainment Systemillä eli 8-bittisellä Nintendolla. Ensimmäisen pelikonsolin sain 8-vuotiaana, kun minun oli pakko saada Pokémon Blue Game Boy Colour-konsolille. Onneksi isäni oli kodinkoneliikkeessä töissä, joten hän sai tämän erittäin halvalla. Siitä lähtien olenkin ollut erityisesti Nintendo-fani videopeleissä, vaikka suurinta osaa muiden konsoleiden suosituimmista peleistä on myös tullut pelattua.

Tuletkin siis huomaamaan, että lista painottuu paljon Nintendon puolelle peleissä. Kokemukseni ja erittäin puolueellisen mielipiteeni mukaan Nintendo tekee edelleen aidosti parhaat videopelit, kun puhutaan pelaamisen ilosta, laadusta eikä grafiikoista tai mikrotransaktioiden määrästä. Itselleni parhaat pelit yhdistävät hyvän tarinan, taiteellisen näkemyksen, sekä ennen kaikkea pelaamisen ilon. Jos haluan vain hyvää tarinaa tai audiovisuaalisen kokemuksen, kirjat, sarjat ja elokuvat ovat mielestäni edelleen se paras tapa siihen – tiettyjä pelikokemuksia lukuunottamatta, joista osan tässäkin tekstissä esittelen.

Kuten kuitenkin huomaat, erittäin haastavan pohdinnan takana oleva lista kuitenkin sisältää kaikentyylisiä pelejä – tarinan kanssa tai ilman. Lista ei kuitenkaan yritä olla millään tavalla kaiken kattava tai edes millään tavalla objektiivinen, ja kertookin puhtaasti vain oman mielipiteeni. Esittelen pelimaailmaa myös vähän yleisesti kaikissa peliesittelyissä, jotta teksti on myös miellyttävää luettavaa niille, jotka eivät videopelimaailmassa syvällä ole.

Paras First-Person-Shooter: Halo: Combat Evolved (2001) – Xbox (Kehittäjä: Bungie)

Xboxille vuonna 2001 julkaistu Halo: Combat Evolved on käytännössä moderneille FPS-peleille se, mitä Doom oli ennen tätä kaikille FPS-peleille. Intuitiivinen ohjaus Xboxin mötikkäohjaimesta huolimatta, mukaansatempaava tarina alusta alkaen sekä unohtumaton peli-soundtrack sci-fi maailmoineen. Unohtamatta luonnollista split-screen vaihtoehtoa, jolla kampanjan voi pelata samalta sohvalta kaverin kanssa – mielestäni ainoa oikea tapa pelata tämä peli. Ilman Haloa Xbox ei olisi todennäköisesti koskaan pärjännyt konsolikilpailussa ensimmäistä konsolia pidemmälle. Ja tuntuu, että Xbox on nyt yleisesti kuolemassa yhdessä Halon kanssa.

Nykyään peli on luonnollisesti grafiikoiltaan pahasti vanhentunut ja uudistettu versio ei vedä vertoja bugisuudestaan johtuen alkuperäisversiolle. Jos alkuperäisestä Halosta tehtäisiin oikeasti modernille konsolille uudistettu versio (oli kyse alkuperäisen trilogian mistä tahansa osasta), olisin heti sitä pelaamaan uudelleen. Niin hyvä peli edelleen on.

Halon sohvamonipelistä itselläni on myös hyviä muistoja siitä, että suhteeni yhteen opiskeluaikojeni ex-tyttöystävääni alkoi sillä, että hän pyysi pelaamaan Halo Infiniteä kanssani. Kaikki kaverini epäilivät, että pelaisimmekohan vaan Haloa, mutta kyllä vain. Pelasimme monta viikkoa Haloa ennen kuin suhteemme eteni yhtään mihinkään. Halo on siis peli, jolla pystyy vahvistaa niin ystävyyttä kuin vaikka aloittaa vahingossa parisuhteen – kunhan sitä pelaa samalla sohvalla ihmisen kanssa internetin sijaan. Kaikesta tästä itselläni hyviä kokemuksia.

Paras Hack&Slash: Astral Chain (2019) – Nintendo Switch (Kehittäjä: Platinum Games)

Hack&slash saattaa monelle genrenä olevan hieman vieraampi, koska se ei sisällä juuri yhtään peliä, joka olisi myynyt kymmeniä miljoonia kappaleita. Genre on nimensä mukainen, eli siinä kirjaimellisesti hakataan ja sivalletaan vastustajia – usein lähes minkäänlaisia hengähdysvälejä. Välillä tehdään jotain muuta, mutta pääpaino on genren nimessä. Tunnetuimpia genren edustajia ovat Devil May Cry, Bayonetta sekä Dynasty Warriors.

Hack&slash genren pelien ongelma on juuri se, että pelit saattavat alkaa tylsistyttää nopeasti, koska ne ovat loppujen lopuksi paljon toistoa ja jatkuvaa hakkaamista. Tässä onkin syy, miksi Astral Chain ponnahti heti ensimmäisellä pelikerrallallaan listan ykköseksi itselläni ja on vaikea nähdä, mitä täytyy tapahtua, että se ykkössijan tulevaisuudessa menettäisi.

Astral Chain tapahtuu perinteisessä kyberpunk-tulevaisuudessa, jossa toisen ulottuvuuden hirviöt ovat hyökänneet maapallolle ja jäljellä on enää maapallosta yksi saari. Klassissta siis kaikin puolin. Se, mikä pelissä on kuitenkin poikkeuksellista, on, että taisteluissa saaren poliisina käytät apuna samaan aikaan itseäsi, että ”Legion”-olentoa, joka on vähän kuin Pokémon. Sillä erolla, että kyse on reaaliaikaisesta taistelusta, eikä vuoropohjaisesta taistelusta.

Olin aluksi hieman skeptinen pelin tyylistä ensin, koska se muistutti monelta tavoin mangaa/animea. Kyseisessä pelissä ja Nintendo Switchin teknisillä rajoitteilla tyyli kääntyy huomattavan positiiviseksi, vaikka toki erittäin moni anime-trope on niin tarinassa kuin visuaalisessa presentaatiossa mukana.

Koska hack&slash puoli alkaa nopeasti käymään tylsäksi, peli yhdistää Arkham-pelien kaltaisia tutkimus/poliisitehtäviä tasapainottaakseen pelin tempoa, joka toimii täydellisesti. Itse rakastan näitä pelin hitaampia tempoja ja yksinkertaisimpiakin sivutehtäviä pelin maailmassa, jossa autat saaren asukkaita mitä arkisimmissa asioissa.

Minua kiehtoi eniten pelissä alunperin juuri se, miten ihmeessä pelaaja pystyy yhdellä ohjaimella hektisessä taistelussa ohjaamaan ja taistelemaan kahdella hahmolla samaan aikaan. Platinum Games on kuitenkin onnistunut mahdottomassa ja synerginen taistelu yhdessä omien Legonien kanssa tuntuu aidosti siltä, että olet kaksi hahmoa samaan aikaan.

Peliä täytyy pelata kokeakseen tämän synergian, mutta käytännössä peli on ainoaa laatuaan. Tähän on yksinkertainen syy – tämä on äärimmäisen vaikeaa niin pelisuunnitelmallisesti, että teknisesti toteuttaa hyvin. Astral Chain nimittäin ei ollut se peli, mikä Platinum Gamesin piti tehdä alunperin tällä pelimekaniikalla. Xbox oli tilannut Platinum Gamesilta alunperin Scalebound-nimisen pelin, jossa oli sama idea, sillä erolla, että peli tapahtui kyberpunk maailman sijaan keskiaikaisessa fantasiamaailmassa ja alunperin idea oli ohjata omaa lohikäärmettä samaan aikaa itsensä kanssa. Pelin kehitys kuitenkin keskeytettiin jatkuvien ongelmien takia ja meinasi ajaa Platinum Gamesin konkurssiin, kunnes Nintendo tuli ja pelasti Platinum Gamesin taloudellisen tilanteen.

Entä kuinka vaikea tätä olisi toistaa, kun se on kerran tehty? Äärimmäisen. Alkuperäisen Astral Chainin jälkeen, Nintendo osti IP-oikeudet peliin PlatinumGamesiltä ja antoi jatko-osan kehityksen Platinumille. Kuusi vuotta, henkilöstövaihdosten ja miljoona ongelmaa myöhemmin jatko-osa on edelleen kesken ja julkaisupäivästä ei ole mitään tietoa. Kunhan jatko-osa tulee nopeammin kuin GTA6 tuli GTA5:n jälkeen, olen iloinen mies.

Paras partypeli: Mario Party 8 (2007) – Nintendo Wii (Kehittäjä: Hudson Soft)

Mistä tietää, että olen vanha? Siitä, että mielestäni pelaaminen on parhaimmillaan:

1) Täysin yksin pelimaailmaan täydellisesti immersoituina tai
2) Parhaiden kaverien kanssa samalla sohvalla

Olen pelannut paljon nettipelejä, mutta mielestäni mikään ei vedä vertoja fyysisesti samassa tilassa kaverien kanssa pelaamiselle.

Mario Party-pelejä onkin tehtyä lähemmäs montakymmentä, joten oli vaikea valita, mikä näistä oli paras. Valitsin kuitenkin pelin, jota olen yksinkertaisesti eniten pelannut. Wii:n Mario Partyt ovat mielestäni parhaita myös sen takia, että Mario Partyyn kuuluu kaaottisuus ja se, että kukaan pelaajista ei saa olla liian hyvä, että pelaaminen on mielekästä. Tähän Wii:n ohjain on täydellinen, koska niin moni Mario Partyn minipeleistä toimii juuri Wii:n ohjainta heiluttamalla, ravistamalla tai liikuttamalla johonkin suuntaan.

Perinteiset pelaajat usein vihaavat näitä liikeohjaus-toimintoja, mutta party-peleihin ne toimivat automaattisena tasoituksena osaavien ja osaamattomien pelaajien välillä. Mikään ei ole täydellisempää ja triggeröivämpää (eli hauskempaa) kuin se, että jonkun pelaajan ohjain ei aluksi toimi, tai on väärinpäin minipeliä varten. Mario Party 8 on antanut enemmän nauruja itselleni ja kavereilleni elämässä kuin todennäköisesti mikään muu asia.

Paras taistelupeli: Super Smash Bros. Melee (2001) – Gamecube (Kehittäjä: HAL Laboratory)

Vaikka Super Smash Bros. Melee on yli kaksikymmentä vuotta vanha peli, on se edelleen kiistatonta eliittiä taistelupelien genressä. Taistelupeleissä käytännössä tärkein asia on se, kuinka ”tiukkaa” hahmojen ohjaus on ja kuinka responsiivinen peli pelaajan liikkeille on. Ja Meleessä tämä on viety äärimmilleen. Niin äärimmilleen, että monelle aloittelijalle peli saattoi olla jopa hieman pelottava. Tästä johtuen seuraava osa Super Smash Bros. pelisarjassa, joka Wiille julkaistiin, olikin huomattavasti aloittelijaystävällisempi, mutta hc-pelaajalle kuten allekirjoittanelle, liian löysän tuntuinen.

Täydellinen balanssi kilpailullisen ja aloittelijaystävällisyyden välillä löydettiinkin vasta vuonna 2018 julkaistussa Super Smash Bros. Ultimate pelissä.

Miksi Melee on silti itselleni ykköspeli? Koska olen käyttänyt peliin tuhansia tunteja ja en vieläkään tylsisty sen pelaamiseen juuri äärimmäisen tarkkuuden takia, jota peli vaatii. En koskaan pelannut peliä kilpailullisesti, mutta tuhansien pelituntien jälkeen ohjaimet, hahmot ja reaktiot ovat niin syvällä selkärangassani, että vielä tänä päivänäkin pystyn kilpailullisia suomalaisia pelin pelaajia vastaan tyydyttävästi pärjäämään – myös pelin jatko-osissa.

Nykynuoret käyttävät termiä ”lock in” siihen, että käyttävät kaiken energiansa ja keskittymisensä yhteen asiaan. Itselleni Melee oli ensimmäinen asia, joka aiheutti tämän transsinomaisen tilan, kun olin 10-vuotias. Ja sen edelleen aiheuttaa, jos minulle ohjain annetaan ja 1v1 ottelu käyntiin laitetaan. Yksi monista syistä, miksi videopelejä rakastan.

Paras Real-Time-Strategy: Starcraft 2: Wings of Liberty (2010) – PC (Kehittäjä: Blizzard Entertainment)

Reaaliaikaiset strategiapelit ovat peligenre, joka on käytännössä nykymaailmassa jo kuollut. Pelien ideana on siis rakentaa reaaliajassa armeija, joka voittaa vastustajan tai vastustajien armeijan. Tunnetuimmat tämän genren pelit ovat Command&Conquer pelisarjan Red Alert-pelit, Age of Empires-pelisarja sekä tietenkin Starcraft. Olen itse rakastanut RTS-pelejä siitä asti, kun ensimmäisen kerran kaverin tietokoneella niitä pelasin, juuri strategia-aspektin takia.

Aivan kuten urheillessa tai taistelupeleissä, pelaajan täytyy jatkuvasti tehdä reaaliajassa muokkauksia omaan strategiaansa, armeija-rakenteeseensa sen mukaan, miten vastustaja toimii. Ja joskus yksinkertaisesti, jos tajuat liian myöhään, millä strategialla vastustaja on liikkeessä (eli olet ollut laiska, etkä ole tehnyt sodassa tarvittavaa tiedustelua ajoissa), voit hävitä pelin suoraan väärään strategiaasi.

2010-luvun alku oli käytännössä huippu RTS-peleille Starcraft 2:n julkaisun myötä. Pelissä on hieno sci-fi tarina, mahtava monipelimahdollisuus aina 1v1 nettipeleistä aina 4v4 nettipeliin ja kaikkeen siltä väliltä.

Olen itse rakastanut RTS-peleissä aina tarinoita, koska ne kuvaavat usein tosimaailman konflikteja – oli kyseessä ”realistisempi” Red Alert, joka kertoo käytännössä USA:n ja Neuvostoliiton kuvitteellisesta yhteydenotosta kuin Starcraftista, joka kertoo ihmisten, kehittyneen alien-rodun ja koko universumin infestoivien örkkien konfliktista (ihan kuin Halossakin). Ilman tarina-seikkailua, en RTS-pelejä pelaisi, koska vaikka ne eivät ole suurta taidetta useinkaan, ne luovat tarvittavan immersion maailmaan.

Tarinoissa on kuitenkin vain x-määrä pelattavaa, joten nettipeli sekä e-sports skene on se, mikä näitä pelejä piti pitkään pinnalla. En ole koskaan ollut iso PC-pelaaja, joten en koskaan e-sports skeneen edes yrittänyt tunkeutua (olihan minulla Pokémon), mutta opiskeluaikoina pelasimme kaverini kanssa satoja tunteja nettipeliä 2v2-moodissa ja nousimme Euroopan rankingissa parhaimmillaan koko Euroopan viidenneksi. Ei huonosti, kun miettii, että olin oikeasti superkeskivertopelaaja yksin. Kaverini oli huomattavasti parempi.

Paras open world-peli: The Legend of Zelda: Breath of the Wild (2017) – Nintendo Switch (Kehittäjä: Nintendo)

Nyt tulee ei-niin-suosittu-mielipide. Open world-pelit ovat yksi suurimpia syitä siihen, miksi pelien laatu on etenkin viimeisen vuosikymmenen aikana laskeneet selvästi ja miksi pelit ovat menneet huonommiksi.

Pelit ovat niin isoja ja massiivisia, että niiden budjetit ovat kasvaneet merkittävästi, samalla kuitenkin pelien muuttuessa koko ajan ontommiksi. Usein open world pelit sisältävät massiivisen kartan, jossa on niin paljon tyhjää sekä copypaste tehtäviä ja sivutehtäviä, että pelien mielekkyys katoaa erittäin nopeasti.

Mielestäni yksikään pelikehittäjä maailmassa ei ole vielä ratkaissut, miten saadaan merkityksellinen, monipuolinen ja open worldin täysin oikeuttava peli luotua, siten että pelaamisen ilo pysyy läpi koko pelin sadan plus tunnin. Breath of the Wild oli kuitenkin ensimmäinen askel oikeaan suuntaan, jonka takia se itselleni tätä titteliä kantaa. Vaikka Breath of the Wildin jatko-osa on huomattavasti massiivisempi, ja siinä on myös parempi tarina.

Peli myös voitti lähes kaikki vuoden peli-palkinnot, mitä vuonna 2017 jaettiin – yhteensä 264 kappaletta, Elden Ring laittoi tästä vielä paremmaksi yli 300:lla voitollaan.

Breath of the Wild käytännössä mullisti open world-pelit kolmella erittäin yksinkertaisen kuuloisen tuntuisella mekaniikalla.

1) Jos näet jotain, pystyt sinne myös menemään – missä tahansa kohtaa peliä tahansa päävastustaja lähtien. Tämän mahdollisti myös pelin kiipeämismekaniikka, joka mahdollisti vuorten kiipeämisen aivan pelin alusta alkaen.

2) Ubisoft-towereista tultiin aina Breath of the Wildiin asti aina hyppäämällä suoraan alas, kuten Assasin’s Creed pelien innoittamana aina tehtiin. Ubisoft tower nimi tulee siis siitä, että open world peleissä on lähes poikkeuksetta korkeita torneja, jotka antavat sinulle aina karttaan uusia alueita näkyviin. Zelda uudisti kuitenkin sen siten, että nyt pystyit hyppäämään korkealta tornista riippuliitimen kanssa ja leijua tornista kauaksi samalla kun tutkailet maisemaa. Käytännössä tämän jälkeen jokainen open world peli Horizon Zero Dawnista lähtien aina Genshin Impactiin ovat suoraan tämän mekaniikan kopioineet.

3) Pelin maailma elää täysin todellisen maailman sääntöjen mukaisesti, toki tietyin pelirajoittein, joka mahdollistaa mitä mielenkiintoisempia palapelejä ja haasteita pelin sisällä. Tuulen, ukkosen, sateen, kylmyyden, kuumuudeen jne. merkitys ei ole koskaan ollut niin integroituna open world-pelissä kuin tässä pelissä. Näiden haasteiden integroimisesta itse peliin on äärimmäisen mielenkiintoinen tunnin luento Nintendon kehittäjien toimesta Youtubesta, joka löytyy täältä ja on mielestäni pakkokatseltava, jos on intohimoinen videopeleistä.

Ja mikä tärkeintä, Breath of the Wild oli se peli, joka palautti rakkauteni videopelejä kohtaan melkein 10 vuoden tauon jälkeen. Pidin suurimman osan yliopistoajasta taukoa videopelaamisesta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, ja mietin, että todennäköisesti iän myötä olin tullut vain liian vanhaksi videopeleille. Breath of the Wild kuitenkin todisti minut täysin vääräksi uudistamalla kerralla niin Zelda-franchisen kuin koko open world-pelimaailman.

Fun fact: en ole yksin kokemukseni kanssa ja Nintendon osakekurssi on itse asiassa yli 4-kertaistunut siitä, kun peli 2017 julkaistiin. Peli merkitsi samalla myös uutta aikaa myös Nintendolle.

Paras ajopeli: F-Zero GX (2003) – Gamecube (Kehittäjä: Sega & Nintendo)

F-Zero GX on vuonna 2003 Nintendon Gamecube pelikonsolille julkaistu futuristinen ajopeli. Genre joka on käytännössä kuollut tänä päivänä realististen ajopelien viedessä koko markkinan.

Olenkin huomannut, että massasta verrattaen pelimakuni eroaa eniten juuri siitä, että en kaipaa realismia tai hyperrealismia, johon suurin osa moderneista huippupeleistä itseään on laittamassa graafiikkojensa puolesta God of Warista, Last of Ussiin, GTA:han, Death Strandingiin tai vaikka Gran Turismoon. On mielenkiintoista seurata, miten teknologia kehittyy ja miten pelien grafiikat kehittyvät, mutta itselleni pelit ovat olleet aina hauskanpitoa ja eskapismia. Realismiin riittää elokuvat ja sarjat.

Grafiikat tuntuvat kuitenkin olevan se, joka moderniä pelikehitystä ajaa eteenpäin – mielestäni valitettavasti aivan liian usein pelisuunnittelun kustannuksella. Peleissä grafiikkojen ja taidetyylien pitäisi mielestäni aina tukea pelisuunnittelua ja mekaniikkoja – ei toisinpäin. Liian moni peli näyttää nykyään hienolta ja realistiselta, mutta ei ole pelimekaniikoiltaan yllättävä tai mielenkiintoinen, vaan usein lähinnä vanhojen ideoiden kierrätystä.

Tästä pääsemmekin F-Zero GX:ään, joka edusti toki aikanaan realistisia grafiikoita, vaikka tänä päivänä luonnollisesti vanhentuneelta näyttääkin. Toki peli on kestänyt montaa muuta peliä paremmin aikaa juuri hyvän tyylin takia, joka on realistinen, mutta ei ihan. F-Zero GX on käytännössä ajopeli, jossa länsimaisista sarjakuvista inspiroidut hahmot ja avaruusoliot ajavat avaruusaluksilla kilpaa noin 1200km/h nopeutta kilparadalla. Vaikuttaako vaikealta ohjalta, jos näin kovaa mentäisiin oikeasti? Kyllä vain ja sitä peli myös kuvastaa hyvin.

Peli sai äärimmäisen hyviä arvosteluja aikanaan, mutta jopa vuonna 2001 kriitikot tiputtivat pisteitä peliltä yhdestä syystä: se oli liian vaikea. Peli, joka oli liian vaikea vuonna 2001 olisi tasoa Dark Souls 2 nykypäivän pelaajalle. Peli ei tosiaankaan päästä pelaajaa helpolla, mutta mielestäni tämä oli hyvä esimerkki siitä, että et saa oikeaa nopeuden tuntua, jos ohjaaminen ei olisi oikeasti vaikeata. Peli vaatii nopeita refleksejä, ulkoamuistamista sekä tietenkin hieman sorminäppäryyttä (ja kestävyyttä). Mutta kun peliin pääsee kiinni, on se kaiken vaivan arvoinen.

En ole koskaan autopeleistä juuri välittänyt, vaikka nuorempana niitä monia pelasinkin, mutta F-Zero GX on tähän valtava poikkeus. Peli on tarpeeksi haastava, sci-fi maailma on juuri sopiva minulle ja pelin soundtrack on todennäköisesti yksi parhaista ja siihen kulutettiin tähän maailman aikaan aivan valtava määrä rahaa ja työtä.

Olen odottanut seuraavaa F-Zeroa nyt 24 vuotta elämästäni. Mutta mikään ei viittaa siihen suuntaan, että Nintendo olisi pelisarjaa elvyttämässä. Autopelimaailmassa kun ei tunnu olevan tilaa kuin simulaatoille.

Paras puzzlepeli: Catherine: Full Body (2019) – Playstation 4 (Kehittäjä: Atlus)

Puzzle-pelejä pelataan maailmassa todennäköisesti nykyään enemmän kuin koskaan kiitos mobiilipelien. Catherine: Full Body (tai aikaisemmin Catherine), on kuitenkin kaukana mobiilipeleistä tai Tetriksestä. Peli kehitti oman 3D-palapelityylinsä yhdistäen sen mestarilliseen käsikirjoitukseen.

Kuten todettu, jos haluan katsoa tarinaa, katson elokuvia, sarjoja tai luen kirjoja. Kerran viidessä vuodessa kuitenkin tulee peli, joka on käsikirjoitettu paremmin kuin suurin osa saman genren elokuvista tai sarjoista. Tällaisia ovat mm. Last of Us, jonka tarina toimii huomattavasti paremmin videopelinä kuin HBO TV-sarjana. Myös Catherine: Full Body on yksi näistä. Pelin teemana on videopeleille poikkeuksellisesti täysin aikuismainen: parisuhteessa pettäminen ja mihin tämä johtaa. Sekoitettuna japanilaiseen outoon fantasiaunimaailmaan.

Ostin pelin, koska puolisoni pitää puzzle-peleistä, mutta kun itse aloin pelaamaan peliä, vaikutuin aivan alusta asti hahmojen dialogista ja keskinäisistä dynaamikoista. Peli mittaa niin pelaajan puzzletaitoja kuin moraalista päätöksentekoa ja peli sekä tarina elää sen mukaan, millaisia päätöksiä pelaaja tekee. Moraaliset päätökset ovat vähän kuin Infamous-pelisarjassa, mutta sillä erolla, että siinä mitataan sinun, ei peliminäsi moraalia, ja tämän jälkeen niitä verrataan (jos sinulla on online päällä), muihin maailman pelaajiin ja mitä he ovat vastanneet. Tämä tuo aivan uuden viehätyksen, kun näkee, miten ihmiset ympäri maailman samanlaiset moraaliset kysymykset parisuhteissa näkevät.

Catherine: Full Body oli pitkään peli, joka ei miellyttänyt itseäni sen ulkoasun takia, mutta kun annoin mahdollisuuden, se nousi heittämällä puzzle-pelien ykköseksi.

Paras RPG: Pokémon Gold/Silver (1999) – Game Boy Colour (Kehittäjä: Gamefreak)

Pokémon Gold on vuonna 1999 Game Boy Colorille julkaistu videopelien Terminator 2. En usko, että videopeleissä on koskaan tehty täydellisempää jatko-osaa kuin Pokémon Gold. Juuri kun kuvittelet, että jälleen yksi Pokémon matka on takana, peli heittää sinutkin aivan puskista takaisin alkuperäisen Pokémon-pelin maailmaan, jossa sinulla on aivan uusi seikkailu edessä!

Ja (Spoiler alert) lopussa vastustajanasi onkaan kukaan muu kuin periaatteessa sinä itse viime pelistä. On aivan tajunnanräjäyttävää, että kaikki tämä tehtiin ja saatiin tuotettua olemattomaaan 710 kilobittin (0,7 Megaa!) Game Boy Colourin pelikortille – yhdessä 251 eri Pokémonin kanssa! Modernit videopelit kun vievät tilaa Gigoja tai satoja gigoja eli vaativat miljoona enemmän verran muistia – ja saattavat olla siitä huolimatta huomattavasti huonompia pelejä.

Tässä nostalgia puhuu, kuten hyvissä subjektiivisissa listoissa aina tekee. Blogin lukijana todennäköisesti tiedät myös Pokémon-menneisyyteni, joten on luonnollista, että RPG:ssä Pokémon on ykkösenä. Olen kuitenkin pelannut kaikki Pokémon pääpelit ja monet sivupeleistä, mutta silti mielestäni mikään ei ole täydellisyydessään Pokémon Goldin kanssa päässyt. Peli on puhdasta retropelikultaa.

Tähän sanottakoon, että en ole pelannut vielä tämän vuoden todennäköisintä vuoden peliä eli Clair Obscur: Expedition 33:a, joka on kuulemma täysin poikkeuksellinen RPG, mutta saa nähdä milloin sitä pelaamaan pääsen.

Paras tasoloikkapeli: Super Mario Galaxy (2007) – Nintendo Wii (Kehittäjä: Nintendo)

Super Mario on monelle yhtä kuin tasoloikkapelit. Ja niin myös minulle. Minun ei kuitenkaan tarvinnut miettiä sekuntiakaan, mikä Super Mario olisi paras Super Mario – ja sitä myötä myös tasoloikkapeli. Ehdokkaita oli periaattessa kolme:

1. Super Mario 64, joka käytännössä keksi 3D-pelit sellaisenaan ja jonka vaikutus tulee näkymään 3D-peleihin läpi genrejen aina.
2. Uusin 3D Super Mario, Super Mario Odyssey, joka on erittäin lähellä täydellistä tasoloikkapeliä.
3. Super Mario Galaxy


Viime vuoden Vuoden peli-titteliä kantanut Astro Bot ei koskaan edes listallani ollut, koska minulle riittivät gameplay trailerit ja pelipätkät, mitä olen pelistä nähnyt. Pystyin lähes kaikista Astro Botin mekaniikoista näkemään suoraan, mistä Mario-pelistä ne oli lainattu. Se, mikä kerran noin seitsemään vuoteen julkaistavissa Marioissa on poikkeuksellista, on niiden luovuus ja kekseliäisyys. Aina kun kuvittelet, että olet nähnyt kaiken, siirrytäänkin jo seuraavaan ideaan – uudestaan ja uudestaan.

Jos pitää videopeleistä, ei voi olla olematta tyhmä hymy naamalla, kun parhaita 3D-Marioja pelaa.

Super Mario Galaxy on kaiken tämän tiivistymä. Rajoitukset ovat aina luovuuden juuressa ja Super Mario Galaxy on täydellinen esimerkki tästä. Super Mario Galaxy on samaan aikaan kaikista rajoittunein 3D-Mario, koska pomppiminen tapahtuu usein pienillä planeetoilla, joissa on oma gravitaatiokenttä ison hiekkalaatikon sijaan. Pelissä ei ole yhtään huonoa rataa ja se on täydellistä tykitystä alusta loppuun. Ja mikä parasta, pelistä näkyy, että edes kaikkia ideoita ei saatu mahtumaan yhteen peliin, jonka takia pelistä tehtiin jatko-osa – ensimmäisenä 3D-Mariona koskaan.

Ja niin. Onhan pelissä koko videopelihistorian hienoin kappale, vaikka Halon teemakappale kovan kisan pystyyn laittaakin.

Paras seikkailupeli: Metroid Prime (2002) – Gamecube (Kehittäjä: Retro Studios)

Jos katsot Metroid Primea kuvittelee, että kyseessä Halon tapainen First Person Shooter-peli. Pelikulma kun on täysin samanlainen. Ja hauskaa kyllä, Metroid Prime julkaistiin samana vuonna kuin Halo ja Metroid Prime 2 julkaistiin samana vuonna kuin Halo 2. Vuonna 1994 Super Nintendo Systemille julkaistua Super Metroidia pidetään yleisesti yhtenä kaikkien aikojen parhaista 2D-peleistä. Ja Nintendolla olikin erittäin suuria ongelmia siirtää Metroid-pelisarja 3D-maailmaan, koska sen pelimekaniikat olivat niin 2D-peleille ominaisia. Suurin osa moderneistakin 2D-peleistä Celestestä Hollow Knightiin lainaavat erittäin vahvasti Super Metroidin tekniikoista ja vaikutteista – onhan koko subgenren nimi Metroivania.

2D:stä 3D:hen ei onnistunut Nintendo 64:lle laisinkaan ja vasta kun peli annettiin amerikkalaiselle Retro Studiosille, jonka Nintendo myöhemmin osti, tämä onnistui.

Vuonna 2002 julkaistu Metroid Prime heittikin galaktisen palkkiometsästäjätar Samuksen suoraan 3D:hen tavalla, joka räjäytti tajuntani 11-vuotiaana. Tämä oli vielä aikaa kun Nintendo kilpaili Xboxin ja Playstationin kanssa konsolitehoillaan ja Metroid Prime on todennäköisesti hienoimman näköinen ja yksityiskohtaisin peli, mitä tuohon aikaan oli julkaistu. Kaksi vuotta takaperin Nintendo julkaisi HD Remastered versionin Metroid Primesta ja pelasin sen käytännössä yhdellä istumalla läpi. Hauskaa oli nähdä, että HD-versio pelistä näytti samalta kuin alkuperäinen lapsen silmään näytti 23 vuotta takaperin pieneltä laatikko-TV:ltä.

Miksi Metroid Prime on niin erinomainen seikkailupeli, vaikka pinnalta se näyttää vain yhdeltä peliltä lisää, jossa ammutaan alieneita? Syy on yksinkertaisesti siinä, millaisen tunnelman peli onnistuu luomaan yhdessä tarinankerrontatyylinsä avulla. Pelissä ei ole laisinkaan dialogia, ei tekstitettyä, ei näyteltyä. Sinut heitetään yksin planeetalle ja olet siellä yksin alusta loppuun vastassasi pelkästään vihamielisiä alieneita. Peli onnistuu luomaan ahdistavan ja eristetyn olon paremmin kuin mikään peli tai edes elokuva, jota olen koskaan katsonut. Peli on ahdistava ja stressaava tavalla, joka on koukuttava.

Pelissä ei myöskään ole kuin erittäin lyhyitä cutscenejä, ja niitäkin vain kourallinen. Miten tarinan pystyy kertomaan, jos pelissä ei käytännössä ole hahmoja, dialogia eikä cutscenejä? Tässä on se, mikä nostaa pelin lähes kaikkien muiden pelien yläpuolelle, jota olen koskaan pelannut. Peli kertoo puolet tarinastaan pelkästään pelimaailmallaan ja ympäristöllä. Ja toisen puolen erilaisilla skannattavilla lokikirja-tallennuksilla, jota eri alien-rodut ovat jättäneet ympäri maailman.

Fun fact: Metroid-pelisarja syntyi kiitos Alien-elokuvasarjan ja pelin pääpahis Ridley on nimetty suoraan Alienin luojan ja ohjaajan Ridley Scottin mukaan.

Ja lopuksi. Mikä on kaikkien aikojen paras videopeli – THE peli?

Kaikkien aikojen paras videopeli: The Legend of Zelda: Ocarina of Time (1998) – Nintendo 64 (Kehittäjä: Nintendo)

Voiko se olla mikään muu kuin The Legend of Zelda: Ocarina of Time, joka on vuonna 1998 Nintendo 64:lle julkaistu seikkailupeli? Ei voi. Tämä oli itselleni helpoin kaikista.

Ocarina of Time on ja tulee aina olemaan kaikkien aikojen vaikutusvaltaisin videopeli, josta käytännössä jokainen 3D-pelisarja on lainannut ja tulee lainaamaan. Käytännössä jokainen nykyisten suosituimpien pelien luojat Elden Ringin Miayzakista, Witcherin ja Shadow of Colossuksen tekijöistä aina Naughty Dogin ja Rockstar-studioiden perustajiin ovat sanoneet suoraan, että Ocarina of Time on se, mistä kaikki ovat lainanneet ja jota kaikki ovat käyttäneet inspiraationa. Rockstarin entinen varatoimitusjohtaja meni niin pitkälle, että sanoi, että jos kukaan joka kehittää 3D-pelejä väittää, että ei ole Ocarina of Timestä jotain lainannut, hän valehtelee.

Ocarina of Time julkaistiin vuonna 1998, mutta itse pelasin sitä ensimmäisen kerran vasta kuusi vuotta myöhemmin. Ja peli oli itse asiassa vasta neljäs Zelda-pelini, jota pelasin.

Miksi peli sitten on niin hyvä? On hyvä huomata, että ennen Ocarina of Timeä, 3D-seikkailupelejä ei käytännössä oltu edes tehty. Sen lisäksi, että peli käytännössä keksi 3D-seikkailupelit ja kehitti puolet pelimekaniikoista, mitä yhä nykyään käytetään 3D-peleissä, löi se kunnarin kaikilla muillakin osa-alueilla. En oikein ymmärrä, miten 2D:stä, 3D:hen siirtyminen onnistui Nintendolta niin Super Mario 64:n, että Ocarina of Timen myötä niin kivuttoman oloisesti, kuin se tapahtui. Käytännössä kaikki piti keksiä uudelleen – tämä tekeekin Ocarina of Timestä niin käsittämättömän teknologisen ihmeen.

Pelimekaniikkojen lisäksi peli on myös tarinaltaan pitkälti täydellinen ja vaikka olen pelannut kaikki Zeldat, tarina on heittämällä paras. Pelin tarinan teemat ovat niin syviä, että ymmärsin ne vasta aikuisena monen eri pelikerran jälkeen. Lapsena nautin vain pelistä ja sen tunnelmasta, joka vaihtelee iloisesta ahdistavaan. Spoilereita tulossa:

Ocarina of Time alkaa siitä kun olet lapsi ja teet tiettyjä asioita Mikämikä-maan kaltaisessa metsässä, jossa kukaan ei kasva aikuiseksi. Tarina alkaa siitä, että joudut poistumaan tästä metsästä. Ja lopulta pystyt kasvamaan aikuiseksi.

Pelin edetessä saat voiman liikkua ajassa aikuiseksi tehdä siellä tehtäviä ja tarvittaessa mennä takaisin lapseksi, jos tarve sitä vaatii. Zeldoille ominaisesti tätä aikamatkustusmahdollisuutta käytetään paljon myös ongelmanratkaisussa ja puzzle-haasteissa.

Pelin voimakkain hetki on se, kun pelaajasta tulee aikuinen ensimmäistä kertaa. Kun olet lapsi ja menet temppeliin lapsena muuttumaan aikuiseksi, kaikki on hienosti. Kaupungissa, jossa temppeli on, on juhlat, värikästä, äänekästä. Elämä kukoistaa.

Kun menet temppeliin, joudut lähes vuosikymmenen koomaan ja heräät aikuisena. Kun olet aikuinen, ensimmäinen asia mitä näet on musta taivas. Värit maailmasta ovat kadonneet. Seuraava asia on läjä zombeja siinä, missä oli ennen iloinen kaupungin aukio täynnä ihmisiä. Vasta 30-vuotiaana pelatessani peliä X:nnen kerran tajusin, että shokkifaktorin lisäksi tämähän on samalla vertauskuva lapsuudesta ja aikuisuudesta. Usein värit katoavat maailmasta meidän vanhetessa ja joistain meistä tulee työelämässä kuvainnollisia zombeja. Sen lisäksi, että maailman muutokselle löytyy tarinasta looginen syy, on peli läpi tarinan metaforia täynnä.

Kuten kaikissa peleissä, pelin myötä päähenkilö Link saa lisää voimia ja kasvaa voimakkaammaksi. Tämä tarina on niin vanha kuin videopelit keskimäärin. Peli vie kuitenkin tosimaailman metaforat tässäkin syvemmälle. Kun saat jotain, luovut aina jostain. Aikusena aina kun Link saa uuden voiman, hän joutuu luopumaan kaikista lapsuuden ystävistään – yksi kerrallaan. Kunnes lopulta jäljellä elämässäsi ei ole ketään, mutta olet tarpeeksi vahva kukistaaksesi päävastustajan. Ja kun kukistat päävastustajan ja pelastat maailman, ei sankarille ole luvassa onnellista loppua, vaan viimeinenkin matkakumppanisi jättää sinut.

Kirsikkana kakun päällä, ainoa kerta, kun sinun täytyy palata lapseksi edetäksesi pelissä kunnolla, on se, kun menet iloiseen kaupunkiin, joka on viattomuuden perikuva. Kun pelaat peliä alussa kaupunki tuntuu rentouttavalta lepopaikalta, jossa voi hetkeksi unohtaa maailman ahdistuksen ja kaikki ihmiset ovat iloisia. Vasta kun olet ollut aikuinen, tajuat kuitenkin, että sinun pitää mennä kaupungissa sijaitsevan kaivon pohjaan, joka oli tukittu tuntemattomasta syystä. Kun ensimmäisen kerran kaivosta kuulet, et asiaa juuri ajattele.

Kun avaat sisäänpääsyn kaivoon ja menet syvälle kaupungin alla olevan kaivoon, ei se ole mitä odotat. Kaivon pohjalla onkin sodan aikainen vankila ja kidutuspaikka. Asia, jota kukaan pelissä ei mainitse kertaakaan. Ja mitä saat palkinnoksi, kun tämän vankilan läpäiset? Esineen nimeltä Totuuden linssi. Se, minkä kaikkien kauhujen päälle kaupunki ja rauha oli rakennettu, oli haluttu unohtaa. Todellisuudessa kuitenkin kun unohdamme, sykli toistuu. Ah, rakastan tätä peliä.

Peli on täynnä samankaltaisia isompia ja pienempiä teemoja sekä juonenkäänteitä. Parhaat mediatuotteet maailmassa ovat sellaisia, että niistä voi nauttia lapsena, teininä kuin aikuisenakin ja tällaisten tekeminen on äärimmäisen vaikeaa. Ocarina of Time kuitenkin pystyy tähän lähes mahdottomaan suoritukseen, vaikka oli koko peligenrensä ensimmäisiä edustajia koskaan. Kokonaisuudessaan peli on pieni ihme, kun miettii aikaa, jolloin se on luotu – ja kestää aikaa edelleen käsittämättömän hyvin tiettyjä vanhentuneita pelimekaniikkoja lukuun ottamatta.

Yhteenveto

Erinomaisia pelejä löytyy maailmasta aivan valtava määrä. Ja väitän, että nykymaailmasta jokaiselle löytyy peli, josta voi nauttia, vaikka ei videopeli-ihminen olisi. Olen ollut niin video- kortti- kuin lautapelaaja aivan lapsesta asti ja pelit ovat kiehtoneet minua aivan valtavasti. Etenkin lapsena tuntui kuitenkin, että pelit eivät olleet vielä niin valtavirtaa. Nörtin leima oli aivan aito, mutta toki itse en sitä pelännyt, koska noh olin nörtti ja olen nörtti – ja tulen aina olemaan nörtti.

Pelit pystyvät tarjoamaan samat tunteet kuin elokuvat, tv-sarjat tai paljon muuta, mutta joskus paremmin, joskus huonommin. Se, miksi videopelejä rakastan, on niiden tarjoama immersio. Elokuvat kestävät sen kaksi tuntia ja ovat ohi. TV-sarjojen jakson tunnin tai kaksi. Videopelimaailmassa voit olla vaikka 8 tuntia perätysten ilman minkäänkaltaista katkosta. Kunnes aikanaan tulee nälkä tai vessahätä.

Ajattelin, että kun vanhenen, pelit eivät enää minua varten ole. Lapsena oli selvää, että pelit olivat lähinnä lasten juttu. Maailma on kuitenkin muuttunut mukavasti siinä, että pelaamisessa ei enää stigmaa aikuisellekaan ole. Ja vaikka olisi, tiedän, että pelaisin itse silti edelleen. Vauva-arjessa pelaamiselle ei ole enää yhtä paljon aikaa kuin ennen, joten senkin takia tämä teksti oli hyvä kirjoittaa nyt.

Vaikka en pelaamista lopetakaan, tiedän, että seuraavan kymmenen vuoden aikana tulen varmasti pelaamaan paljon vähemmän kuin viimeisten vuosien aikana, ajan rajallisesti johtuen – kun saa jotain, pitää luopua jostain.

Toisaalta, koska oikeasti hyvien pelien kehityssyklit ovat pidentyneet niin pitkiksi, voi olla, että missaan yllättävän vähän pelejä tänä aikana.

Ensi tekstissä palataankin takaisin tuttuun ja turvalliseen henkilökohtaisen talouden maailmaa.

Sitä ennen olisi mukava kuulla, mitkä ovat sinun lempivideopelisi jos pelaaja olet tai olet ollut!

Kiinnostuitko ajatuksistani?

Viisas Sijoittaja- kirjan kansi

Tilaa bestseller-sijoituskirjani "Viisas Sijoittaja"

Kiinnostaako osakesijoittaminen ja haluat ymmärtää, miten tulla paremmaksi sijoittajaksi? Voit nyt tilata arvostelumenestys, Suomen Ekonomien Bisneskirja-yleisöäänestysvoittajan ja yli 20 000 kpl myyneen bestseller-sijoituskirjani ”Viisas sijoittaja – tunne itsesi ja osakemarkkinat” kaikista suomalaisista kirjakaupoista tai suoraan minulta signeerattuna!

Vaurastu Viisaasti -kirjan kansi

Tilaa huippusuosittu "Vaurastu Viisaasti - Rahataidot haltuun"-kirja

Haluatko henkilökohtaisen taloutesi kerralla haltuun? Tilaa vuodessa yli 30 000 kappaletta myynyt ja huippuarvostelut saanut ilmiö ”Vaurastu viisaasti – rahataidot haltuun”, jossa tiivistän kaikki oppini matkaltani nollasta eurosta yli puoleen miljoonaan euroon!

Kuuntele äänikirjaa

Äänikirjojen ystäville bestseller-kirjani löytyvät myös kaikista suomalaisista äänikirjapalveluista.

Uusi lukija?

Jos olet blogissa ensi kertaa, olen kirjoittanut 10 vuoden aikana blogiini yli 1 000 kirjoitusta kaikkeen henkilökohtaisesta taloudesta sijoittamiseen asti. Jos sinua siis pohdituttaa mikään talousaihe, aloita tästä ja löydät todennäköisesti vastauksen askarruttavaan kysymykseesi. Ja jos et löydä, laita kommenttia ja kirjoitan aiheesta!

Seuraa somessa

Voit seurata blogiani haluamassasi sosiaalisessa mediassa ja saat uusimmat heti tiedon uusimmista kirjoituksistani, että matkastani suoraan fiidiisi!

6 kommenttia

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  1. Hieno lista jota ei varmastikaan ole helppo tehdä kun pelejä on niin paljon. Starcraft 2 on tosiaan legandaarinen RTS peli. Jos joskus on aikaa niin kannattaa silmäillä ilmaista Beyond All Reason BAR RTS peliä. Se on vähän kuin Total Annihilation vuodelta 1997 mutta päivitetty nykyaikaan. Siinä on jopa 0 vs 40 pelaajan matseja: https://www.youtube.com/watch?v=T7kNSPk4s4c

    BAR rts:n tulee ehkä haastamaan tulevaisuudessa Sanctuary joka on tosin kaupallinen (mutta esim. Total Annihilation Chris Taylor on ’harmitellut’ kun ei ole itse kyseisessä projektissa): https://store.steampowered.com/app/1699050/Sanctuary_Shattered_Sun/

    Tarinaa näistä ei ehkä niin saa kuin Starcraft 2:sta yms. mutta toimintaa on sitäkin enemmän 🙂

    1. Nämä olivatkin täysin uusia tuttavuuksia, kiitos niistä! Täytyy ehdottomasti tutustua syvemmin kun aikaa on. Uusia RTS:iä tulee edelleen liian vähän, kun genre on jostain syystä kokenut erittäin syvän taantuman juuri pelaajamäärien puolesta.

  2. RTS:t iskevät itselläkin kovasti. Age of Empires 2:sta on tullut hakattua laittoman suuria tuntimääriä, ja peli toimii edelleen hienosti päivitettyinä tänäkin päivänä. Itseä viehättää näissä periaatteessa yksinkertainen kivi-paperi-sakset -logiikka – mutta näepä oikein mikä vastustajan nyrkistä on tulossa ja sovita strategiaasi sen mukaan! Lukioaikaan saatiin AoE:hen mukavasti ihan omaakin lorea mukaan, kun yksi kaveri oli huomattavasti meitä muita taidokkaampi pelissä, ja hänen voittamistahan sitä yritettiin saavuttaa.

    Kaupunginrakennuspelit taas ovat loistavaa aivot narikkaan -ajanvietettä itselle. Mikäs sen mukavampaa kuin pykätä kaupunkia, ratkoen samalla ongelmia joita alati kasvava kaupunki tuo tullessaan (ja myös omat suunnitteluvirheet:D ) Etenkin SimCity 2000:n ja toisaalta Cities:skylinesin parissa on tullut vietettyä aikaa.

    1. Parasta RTS:ssä nettipelien lisäksi on ehdottomasti juuri tuo kavereita vastaan pelaaminen. Etenkin, kun kaikista kaveripiireistä löytyy usein se yksi joka on huomattavasti parempi – aivan kuten itsellänikin asian laita oli. Sim Cityä pelailin joskus lapsena myös (luokan koneella), mutta en koskaan tajunnut miten kaupungista saadaan toimiva, haha. Aikuisena varmaan ehkä hommasta saisikin eri tavalla kiinni.

  3. noista mainitsemisista peleistä en tiijä pali mittään, joten en voi pali kommentoida

    minkä pelien kanssa olen itse viihtynyt on MechWarrior 2-4 sekä Mechcommander 1 ja gold

    kuten myös Mediewal total war 2

    siin on, en enää pelaa pali mittään

    ison minesweeperin…selvitin ennätyksenä 117 seconds, tosin ei ollu ihan työpaikkani ennätys, vain toiseksi paras

    1. Piti ihan googlata tuo MechWarrior ja hei olinpa itsekin sitä pelannut junnuna kaverillani. Muistan mechit hyvin.